|
Julkaissut Elias Vihiniemi Jan 3, 2020 19:54:24 GMT 2
Wexford Slyther xx, "Piippi"Englantilainen täysiveriori, 3-vuotias Omistaja Elias Vihiniemi Omat sivut
|
|
|
|
Julkaissut Elias Vihiniemi Mar 31, 2020 5:39:31 GMT 2
17.07.2019 - Kirjoittajana Miisu, paikkana Ansamaa
Onnekseni Piippi on vielä nuori, joten sillä ei vielä ihan kamalasti ole tavaraa. Kuormaa tehdessä, mietin muuttoa vähän kauemmas perheestä ja tutuista ystävistä. Onneksi olin opiskeluni saanut sovittua, että ne jatkuvat uudella paikkakunnalla. Ajomatkaa ammattiopistoon tulisit huimat 40 kilometriä suuntaansa, mutta vanha kunnon Nissan minut kyllä kuljettaisi nätisti matkat. Rakkaan auton takia, pitää säätää älyttömästi toisen rakkaan hevosvoiman - Piipin vuoksi. En voi säxällä hevoskärryä vetää, joten isäni tulee lava-autolla sekä hevoskärryllä perässäni Ansamaahan. Muutamme Piipin kanssa yli 7 tunnin ajomatkan päähän, mutta onnekseni isäni sekä minä molemmat tykkäämme ajaa. Minun ehkä vain tulee ongelmaksi pitää kaasu kurissa. Läväytän viimeisen laatikon lava-auton perään. Matkalle on luvattu vähän sadettakin, mutta onneksi lavassa on kate päällä. Lähden kävelemään pihalla olevaan siirtotalliin, jossa Piippi on pari viime yötä viettänyt.
Piippi on nopeasti paketoitu valmiiksi ja nuori ori nypistelee riimunnarun päätä, kun odotamme isää vessareissusta. Tapa ärsyttää minua, mutta parempi se kuin hihan nyppiminen. En viitsisi palleroa lastata kyytiin, kun joutuu siellä kuitenkin seisomaan. Olemme alustavasti sopineet, että pysähdymme noin kahden tunnin välein vähän jaloittelemaan. Isäni tulee perheen vanhuksen; irlanninsusikoiran kanssa auton luo. Pablo-papparainen seuraa isää aina kuin hai laivaa. Vanhus tulee viisaasti löntystäen jalkoihini rapsuteltavaksi. Piippi puhaltelee koiraa päin mielenkiinnolla ja tutkii vähän turvallaan, mutta Pablo vain nauttii huomiosta. Olen kuitenkin valmis käskemään koiran pois, jos Piippi alkaa käyttämään hampaitaan. Se nimittäin on englantilaisen paha tapa, kun uusi asia kiinnostaa liikaa. Orini ei ehdi tekemään sen enempää tuttavuutta, kun isäni lähtee autoa kiertämään saaden myös Pablon liikkeelle. Isä avaa auton oven ja koira hypähtää jo hieman hitaasti kyytiin. "Good dog", isäni tokaisee hymyillen ja läimäyttää oven takaisin kiinni. Piippi jäi hieman ihmtellen katselemaan mihin se uusi karvakaveri meni, mutta lopulta tyytyy taas nyppimään narun päätä. Trailerin ramppi on jo alhaalla, joten alan nuorta herraa lastaamaan. Väripommi kävelee rauhallisesti perässäni kyytiin ja haukottelee, isäni sulkiessa ramppia. Sidon vielä Piipin kiinni ja annan hyvän matkan pusun turvalle, ennen kuin astelen omalle autolleni.
Nissanin pörinä on jotenkin rentouttava, vaikkakin pilvet ovat alkaneet kerääntyä taas vaarallisesti yllemme. Olemme ajaneet jo kuutisen tuntia, olemme juuri pitäneet viimeisen jaloittelutauon. Piippi onneksi suostunut tulemaan ulos ja menemään takaisin traileriin. Orilla on kyllä riittänyt ihmeteltävää huoltoasemilla. Hevonen on kyllä siitä aivan pöljä, että rakastaa bensan tuoksua, joten käytiin parit bensapistoolitkin tankkausasemilla haistelemassa. Nuorikko aiheutti kyllä hilpeyttä asiakaille sekä työntekijöille. Isä "unohti" päästää Pablon kotona ulos autosta, joten vanhuskin on matkalle päässyt mukaan. Koiralla oli myös jaloittelutuokiot samoihin aikoihin, vaikka vanha uros ei kyllä keskimmäisellä stopilla suostunut tulemaan vesisateeseen. Olemme karanneet vesirintamaa, mutta nyt se on taas löytänyt meidät. Tip, tip, kuuluu vasten auton metallista kattoa, ennen kuin koko taivas kirjaimellisesti repeää. Vilkaisen navigaattoria; joka ilmoittaa matkaa olevan enään 50kilometriä, meillä menisi siis vähän yli puolisen tuntia. Ehkä Piippi selviäisi. Itse yritän pysyä tiellä, sillä japanilainen autoni haluaa vähän liian innokkaasti tarjoilla sivuluisua vettä tulvivalla tiellä. Isälläni on varmasti hauskaa katsoa takanani, miten minun käy. Vaikka minulla ei ajokorttia ole kauaa ollut, olen silti ajanut enempi vähempi 15-vuotiaasta asti, joten autot ovat melko tuttuja. Minusta piti tulla drifting-kisaaja, mutta sitten päädyinkin ostamaan Piipin vain 17-vuotiaana. Enkä kadu kyllä päivääkään!
Pilviverhon takaa pilkottaa pienesti iltapäivän aurinko, kun parkeeramme Ansamaan pihalle. Nissani vähän nakuttelee ja vesipisaroiden takia näyttää, kuin konepellin alta tulisi hentoa savua. Lilaksi maalattu, mutta vihrein ja valkoisin teipein koristeltu luukkulampullinen kaunotar on ehkä paras ostos mitä olen heti Piipin jälkeen tehnyt. Jään hetkeksi ihastelemaan tuota japanilaista taideteosta, kunnes kuulen tutun piipahduksen. "Ainiin, ehkä se ori haluais pihallekkin", hymähdän. Isäni on viemässä Pabloa lähimmän puskan ääreen. Kello on vasta vähän vajaa kolme, joten hevoset ovat vielä ulkona eriväristen loimiensa kanssa. Ansamaa näyttää yhtä upealta kuin kuvissa, vaikka selkeästi rankempi sade on juuri riivannut alueella. Avaan trailerin etuluukun ja nyt piippaus kuuluu vielä kovemmin. Piippi kovasti tunkee korvat hörössä turpaansa naamaani kohden ja vähän haistelee ilmaakin. Isä on saanut Pablon takaisin auton kyytiin ja kysyy lupaa avata rampin. Annan miehelle tietenkin myöntävän vastauksen ja olen valmis peruuttamaan nyt nakun täysiverisen ulos (matkustusfleece kastui yhdellä jaloittelutuokiolla, joten jouduin sen riisumaan). Ori lähteekin vähän liian reippaasti ulos, kun isäni avaa takapuomin. Onneksi ei takajalka kuitenkaan putoa rampilta, en haluaisi pienellä jäävän traumoja. Etujalat vielä rampilla ollessa Piippi huudahtaa oikein kovaan ääneen pää korkealla vilkuillen ympärilleen ja saakin pari vastausta. Hevosen pää käännähtää nopeasti tarhojen suuntaan, jähmettyen paikoilleen. "Noniin, ei tarvi sit huutaa enempää", sanon ja lähden kävelemään oletettavasti tallirakennusta kohden. Emme kuitenkaan ehdi pitkälle, kun Majiná kävelee meitä vastaan. "Moi! Te ootte vissiin Piippi ja Miisu", nainen tervehtii meitä hymyillen ja jatkaa; "Teitä ei voinut olla kuulemmatta". "Juu ollaan! Mietin voisko Piipin heittää hetkeksi johonkin karsinaan, kun puretaan tuo auto ensin. Isän pitäisi päästä lähtemään takaisin päin", tervehdin takaisin. Piippi seisoo vierelläni tähyillen ympärilleen. Tallin pitäjä lupaa opastaa meidät talliin.
Talliin ei pitkä matka ole. Se on mukavan kotoisan ja lämpimän oloinen. Päästän Piipin vapaaksi orille osoitettuun karsinaan, eikä mene kauaa kun hopeaharja on jo jalat kohti kattoa testaamassa uutta makuualustaansa. Varmistan oven kahdesti, että se on varmasti kiinni, ennen kuin lähden auttamaan isääni purkamaan loppuja tavaroita autosta. Onneksi olen nimennyt laatikot joko "Piippi" tai "Miisu" nimillä niin tietää, mitkä jäävät talliin ja mitkä on pakko raahata uuteen asuntooni. Majiná tuntuu todella auttavaiselta, ja näyttää minulle vielä huoneenikin. "Täällä on kyllä niin kaunista", tokaisen ja lasken laatikon huoneen kirjoituspöydälle. Tallin omistaja kiittää kovin ja kysyn vielä toisen rakkaani pysäköimismahdollisuuksista, ennen kuin päästän naisen jatkamaan omia touhujaan. Sovimme vielä, että Piippi saa tavata uudet tarhakaverinsa ensin kentällä huomenna, ennen kuin laitetaan sitä samaan, tänään piipittäjä saa olla yksin sairastarhassa.
Hieman tavaroitani tallissa pengottuani löydän Piipin kaulakappaleelisen sadeloimen ja menen karsinaan pölyharjan ja loimen kanssa. Voikko siellä jo hörinäpiippailee. "Tää on meidän uus koti, eikö ookkin jännää", puhelen rauhallisesti pienelle piipparille hymyillen. Nuori huokaisee syvään ja haistelee loimeaan hetken, ennen kuin alkaa tutkimaan pölyharjaa. "On ne ihan samat mitä viime paikassakin", naurahdan ja ori pärskähtää. Saan harjata hevosen melko rauhassa ja heitettyä loimen niskaan, ennen kuin kävelemme takaisin ulos. Piippi hieman yhä tähyilee ympärilleen, muttei tee mitään muuta tyhmää, uskon orin olevan väsynyt matkasta. Saan juuri riimun pois hevoseni päästä, kun alkaa taas tihuttamaan vettä. "Se kestikin kauan", mumisen. Piippi pärskähtää vastaukseksi ja lähtee silti innokkaasti tutkimaan pientä tilapäistä tarhaansa. Uskon, että me tulemme molemmat viihtymään Ansamaassa oikein hyvin.
|
|
|
|
Julkaissut Elias Vihiniemi Mar 31, 2020 5:41:29 GMT 2
18.07.2019 - Kirjoittajana Miisu, paikkana Ansamaa Kävelen koulupäivän jälkeen kohti tarhoja. Ajattelin Piippiä tänään vähän juoksuttaa uusien kapsonsuitsien kanssa. On pojalla kuolaimet ollut pari kertaa suussa, muttei ihan vielä niiden kanssa osata mennä ainakaan hirveän nätisti. Tänään ei onneksi sada, mutta pari pilvenhattaraa näkyy taivaalla. Piippi tulee ravissa piipitäen portille minua vastaan. Hevoselleni laitoin aamulla kuitenkin ohuen sadeloimen, sillä säätiedotus sadetta kovin uhkaili tälle päivälle. "Moi hölmö", naurahdan ja sujautan riimun tottunein ottein nuorikon päähän. Ori laskee päätään vähän tätä toimenpidettä varten, koska tietää ettemme mene mihinkään, jos pää huitelee taivasta. Puro katselee meitä kauempana, mutten näe Goljat-ponia missään. Toivon ettei ruuna ole karannut, vaan liikutuksessa. Piippi kävelee tarhasta ulos nätisti ja jää odottamaan, kun suljen portin huolellisesti. "Sit mennään", tokaisen ja lähdemme kävelemään kohti isompaa tallirakennusta.
Päätän harjata Piipin karsinassa, jonne ori perässäni nätisti tallustelee. Orilla on selkeästi energiaa, muttei ainakaan vielä purkaudu käsiin. Olen hopeaharjalle sitonut karsinan kaltereihin vanhan kuluneen riimunnarun, jota ori saa rauhassa nyppiä. Mitkään lelut ei ole herraa kiinnostanut, mutta naru on aivan paras tuon pöljän mielestä. Piippi alkaa nyppimään riimunnarua, kun riisun ohuen sinisen loimen pois hevosen selästä. Alan pikkuhiljaa tulevaa ratsuani käymään läpi ensin kumisukalla pyörivin liikkein. Harjauksessa ei kauaa mene, mutta kaviot tuntuvat tänään vähän liian raskailta. "Nosta nyt se koipi", tuhahdan käsi vasemmassa etujalassa kiinni, ori ei kuitenkaan kuuntelee vaan tökkäisee turvallaan minua persuksiin. "Hei ukko nyt. Nosta", sanon uudestaan ja nuori erittäin hitaasti alkaa jalkaansa nostamaan samalla huokaisten syvään. "Hieno, hyvä, taitava", kehun oria heti kun jalka on ylhäällä asti, jotta sitä voi putsata. Jalan laskun jälkeen annan pienen kuivatun leivänpalan. En tiedä mistä täysiverinen on tämän tavan keksinyt, mutta kyllä nuorikko toivon mukaan tavasta vielä pääsee eroon. Loppukaviot nousevatkin vähän reippaammin, ja jokaisesta seuraa pieni palkka leipämuodossa. Laitan vielä suojat jokaiseen jalkaan, joihin Piippi ei enään kiinnitä ylimääräistä huomiota. Otan karsinan oven koukusta kapsonisuitset ja esittelen niitä nuorikolle. Ori tuijottaa niitä hetken, kunnes alkaa turvallaan tarkemmin viritystä tutkia. Keskimmäiseen rinkulaan olen kiinnittänyt orin sinisen juoksutusliinan, ja olen ottanut ohjat kuolainrenkaista kokonaan pois. Pitäisi käydä hakemassa juoksutusvyö ja siihen sopivat ohjat, niin päästäisiin vähän niinkin treenaamaan. Kehun hevosta taitavaksi ja pian ori omatoimisesti nappaa ihan vahingossa kolmipalakuolaimen suuhunsa. Sujautan niskaremmin nopeasti korvien yli ja nyt alkaa suun aukominen ja metallin maistelu. "Hieno oot", kehun uudestaan ja laitan loput remmit hetken päästä kiinni. Laitan hanskat vielä käteen, ennen kuin lähdemme maneesia kohden.
Piippi vähän tuijottelee maneesin seiniä, vaikka ollaan me vanhassakin paikassa maneesissa käyty. Huomaan, että piipperi jännittyy lisää ja ampaisee ihan-just-kohta-pian johonkin suuntaan. Onneksi jätin raipan tallin puolelle, sitä ei tänään tarvittaisi. Lähetän orin ympyrälle, mutta hevonen päättää heti nostaa pukkilaukan. Pidän liinaa pitkänä, mutta kireällä ja huokaisen syvään. Tiedän, ettei tässä vaiheessa kiellot auta, ori on pari päivää joutunut vain seisomaan ja muuttamaan uuteen paikkaan. Tietenkin vähän kierrokset kerääntyvät. Kävelen itse melko isoa ympyrää, jottei orin pää mene liian pyörälle. Noin viiden hyppypotkukierroksen jälkeen Piippi pärskähtää erittäin tyytyväisenä itseensä ja alkaa ravaamaan nättiä pitkää askelta venyttäen samalla kaulaansa. "Kyllä sä komea osaat olla, kun niin haluat", tokaisen ja saan vastaukseksi pienen piipahduksen.
Toiseen suuntaan ei tullut niin paljoa innostuneita pomppuja. Juoksutettuani kaikki askellajit läpi pariin kertaan kumpaankin suuntaan, kävelemme tallin kautta tarhoille. Piippi kävelee nätisti portista läpi, ja huomaan vastaanottokomitean lähestyvän - Puron ja Goljatin. Ihan hyvä, että oripojalla on kaksi "setää" vahtina. Jätän Piipin riimun sekä narun portille, lähtien tämän jälkeen kävelemään takaisin tallille päin.
Tallin käytävällä seisoo upea, ylväs suurimerkkinen puoliveritamma. Ansamaassa oli toinen toistaan upeampia hevosia, mutta jotenkin tuo Piipin karsinanaapuri oli jäänyt erikoisemmin mieleen. "Oot sä kyllä kaunis", supitan hevoselle, joka katsoo minua hieman epäillen. Alan tallustamaan harjakopan sekä kapsonsuitsien kanssa kohti varustenurkkausta, kun minuun melkein törmätään. "Ai oho sori", nuori nainen pahoittelee pitäen satulaa käsissään. Katseemme kohtaavat ja molemmille tulee miettiväinen katse. "Tunnenko mä sut jostain?"; kysyn varovasti. "No mä mietin ihan samaa", nainen vastaa ja silloin välähtää. "Silvia!"; puolihuudahdan ja bruneten ilme muuttuu. Hetken hiljaisuuden jälkeen Silvia avaa suunsa: "Miisu?" Viimeksi Silvian olen nähnyt joskus ala-asteikäisenä. Olemme olleet parhaita kavereita tuolloin, joten yritän muistella miksi tiemme erkanivat. "Sä oot näköjään Englannista palautunut", Silvia tokaisee ja varmasti huomaa hehkulampun syttyvän pääni päällä. "Ainiin, meinasin kokonaan unohtaa koko Englannissa asumisen", naurahdan ja hieraisen niskaani hermostuneena. Sehän se syy olikin, muutimme koko perhe pariksi vuodeksi Englantiin, isovanhempieni luo. Syytä en kyllä enään muista tähän lähtöön, mutta ei sillä enään merkitystäkään ole. "No mikäs sut on tänne johdattanut?"; puolestani kysyn brunetelta. "Aateltiin vaan, että tarvitaan Fleurin kanssa maisemanvaihdosta", Silvia sanoo ja taputtaa tuota mielettömän kaunista tammaa kaulalle. "Siis eikä! Meillekin tuli semmoinen fiilis Piipin kanssa, vaikka meillä ei varsinaisesti mitään syytä ollut", kerron. Oliko tämä kaikki sattumaa, vai onkohan tähdet olleet kohdillaan. Silvia naurahtaa; "No hyvä, että päädyttiin vihdoin taas samaan paikkaan". Naurahdan myös naisen tokaisulle. Oli mukavaa nähdä vanha tuttu täysin uudessa ympäristössä, vaikka sekin naama on muuttunut ja varmasti on paljon ehtinyt tapahtua kymmenessä vuodessa. Päästän Silvian jatkamaan puuhiaan Fleurin kanssa ja vihdoin saan myös omat tavarat pois käsistäni.
|
|
|
|
Julkaissut Elias Vihiniemi Mar 31, 2020 5:45:17 GMT 2
19.10.2019 - Kirjoittajana Miisu, paikkana Ansamaa
Tänään päätin lähteä kokeilemaan, miten vaikeita ne Ansamaan maastot nyt olikaan. Olen kahdesti yrittänyt päästä muiden tallilaisten kanssa yhteiseen maastoon, saaden saman litannian molemmilla kerroilla. "Olisi vähän vaikea pysytellä perässä vaikeassa maastossa jalkaisin", Majinán sanat kaikuvat päässäni, kun kiedon heijastinsuojia Piipin takajalkoihin. Toisaalta ihan oma moka, kun omistan nuoren hevosen. Minulla ei ole mitään tallin omistajaa vastaan, vaikka itsestä vähän siltä tuntui, ettei minua hirveästi haluta yhteisiin aktiviteetteihin mukaan. Olin viime viikkoisen sähkökatkosen ajan viettänyt Nikon luona, sekä sain asiasta kuulla ohimennen vasta maanantai-iltana. En ollut muutenkaan Ansamaalaisiin oikein saanut minkäännäköistä kontakia, Silviankaan kanssa emme olleet hirveästi jutelleet, vaikka vanhoja tuttuja olemmekin. Onneksi olin sentään löytänyt Nikon ja kumppanit, joiden kanssa sai keskittyä muihin hevosvoimiin.
Piippi on varustettu kunnolla määrällä huomiota herättävillä tuotteilla - tähän lukeutuu isoimpana sininen loimi, jossa on heijastavaa kangastakin, joka jalassakin oli heijastavat suojat ja päässä vielä sininen heijastinriimu, itsellänikin on pinkki heijastintakki päällä. Olen henkisesti ja fyysisesti siis valmistaunut, olihan hirvenmetsästys käynnissä. Jos hirvimiehet eivät meitä tällä heijastinmäärällä näe, ei näe ketään muukaan! Olen vielä Piipin riimun alle pukenut mustat suitset, ja kolmipalakuolaimet. Ori näyttää selkeästi jännityneeltä, kun kävelemme tallin pihaan. Ulkona on koko päivän tihuttanut tasaiseen tahtiin vettä, joten maastosta voisi löytyä myös mielenkiintoisia vesittyneitä kohtia. "Eiköhän nyt sit me engelsmannit lähdetä kokeilemaan tätä Suomen karua luontoa", puhelen rauhoittavasti Piipille, kun olen vielä tarkastanut puhelimessani olevan akkua. Ori pärskähtää ja on jo kovin menossa, steppailen paikoillaan vierelläni.
Olemme kävelleet jo jonkin aikaa. Alkutaipale valitsemallamme reitillä vaikuttaa vielä melko helpolta, leveähkö tie, jolla hyvin kykeni kävelemään. Sateen jäljiltä tiellä oli muutamia vesilammikoita, mutta Piippi ei niitä onnekseni lähde kiertelemään ja kaartelemaan. Ori on vähän liian tyhmä sellaiseen, suora reitti on paras reitti ainakin hevosen mielestä. Olihan se varsanakin tunkenut laitumella ollessaan yhden toisen varsallisen tamman alitse, päästäkseen oman emänsä tissille. Sattui vaan se toinen emä olemaan suoran reitin tiellä. Tämän takia Piipin mielestä kaikkien volttienkin tekeminen on hirveän uuvuttavaa ja turhaa. Ori astelee hieman jännitynein askelin tiellä, onhan maisemat kuitenkin uudet ja olemme kahdestaan liikkellä. Hevonen pitää pienen piippauksen, kun saavumme risteykseen ja pysähdymme. Yritän saada selvää mitä puoliksi mädäntyneessä kyltissä lukee, mutten saa selvää. On siinä ehkä yritetty kertoa lenkkien pituuksia, tai jotain muuta. "Jahas, mihis suuntaan mennään?" kysäisen hevoseltani, joka on salakavalasti hivuttaunut tien reunaan syömään vuoden viimeisiä ruohonkorsia. Ori vilkaisee minua sivusilmällä ja huomaa selkeästi hieman hämmentyneen katseeni. Ruunivoikon pää nousee maasta hyvin nopeasti ja nuorikon turpa tunkeutuu oikeaa taskuani kohden. "Siellä on joo herkkuja, mutta ei nyt vielä syödä ahnepossu", puhelen hymyssä suin. Tihkusade ei haittaa meitä ja pieni utuinen tunnelma on päällä. Vaistoni sanoo, että meidän pitää kääntyä oikealle, joten lähdemme tallustamaan sinne päin.
Tie muuttuu hieman kapeammaksi ja meitä ympäröi kummaltakin puolelta syvät ojat. Toisaalta ehkä Piippin suorin reitti, parhain reitti -mentaliteetti ei sovi maastoiluun. Oikealla puolellamme on metsää, vasemmalla näkyy vielä peltoa. Ilma on melko sumuinen, ja pieni sadekaan ei tilannetta auta. Lehtipuut ovat alkaneet jo tiputtamaan erisävyisiä lehtiään. Tiellä on niin keltaista, punaista, oranssiakin kuin pari vielä puoliksi vihreääkin lehteä. Ajatukseni katkeutuu Piipin pysähtyessä äkisti ja nostaessaan päänsä taivaisiin. Ori alkaa hieman tärisemäänkin, sekä huomaan hevosen pidättävän hengitystäänkin. Silmäni nousevat tiestä hevoseeni ja siitä mitä ihmettä tuo aina niin rauhallinen eläin tuijottelee pellon suuntaan. Siellä näkyy iso tumma hahmo keskellä peltoa. Huomaan pellon laidalla punaisia pienempiä hahmoja ja tajuan pian mistä on kyse. Käteni puristautuvat tiukemmin Piipin naruun kiinni, emmekä liiku. Pian kuuluu iso pamaus, tummempi hahmo hätkähtää ja kaatuu pian niille sijoilleen. Piippi taas pomppaa kaikki neljä jalkaa ilmaan ja hypähtää ainakin metrin eteenpäin, eikä sivulle siellä oltaisiin sitten ojassa oltu. Olisi ainakin ollut lopettaja nopeasti saatavilla, jos se sinne olisi vierinyt heh heh. Onnekseni olin ottanut pidemmän nelimetrisen narun maastoreissuun, joten meille jäi vähän enemmän tilannevaraa. Huomaan sivusilmällä pienten punaisten hahmojen kasvavan ja tulevan meitä kohden. "SEIS!" huudan niin kovin kuin pystyn, Piipin tuijotellessa punaisiin pukeutuneita pyssymiehiä edelleen pää taivaissa huidellen. Käskyni toimii selkeästi sekä hevoseen, että metsästäjiin. Piippi hengitää tiheästi ja tärisee edelleen, mutta seisoo sentään paikoillaan. Kävelen orini vierelle ja hengitän syvään. Se hieman rauhoittaa vieressäni räjähdysvalmista hevosta, ja tämä pärskähtää hillitysti. Lähden rauhassa kävelemään reittiä eteenpäin, jättäen pellon ja punatakit taaksemme. Joudun pitämään kyynärpäätäni Piipin lapaa vasten, jottei tämä lähtisi hirveästi edelleni rynnimään. Ori onnekseni kuitenkin hieman rauhoittuu joka askeleella, tien kaventuessa vielä lisää.
Ojat vain syventyvät ja tie kapenee. Aloin miettimään, miten helkutissa ne on edes saatu tänne tehtyä. Piippi on jo päässyt yli välikohtauksesta, mutta kävelee edelleen jännityneenä. Onnekseni meillä on melko hyvä luottamus kohta kolme vuoden sisällä kasvanut. Täysiverinenhän on minun kanssa touhunnut syntymästään lähtien. Huomaan edessämme melko jyrkän mäen. Onnekseni olen pukenut vaelluskenkäni jalkaani. Lähdemme kävelemään kiemurtelevaa mäkeä ylöspäin. Otan hieman tukea orin kaulasta, mutta pysymme molemmat vielä ainakin pystyssä. Piipin mielestä toisin, olisi helpompaa vain mennä suoraan ylöspäin ja huomaan hevosen korvien olevan hieman luimussa, kun pakotan hevosta kiemurtelemaan eteenpäin. Tihkusade on voimistunut paikoitellen kunnon kaatosateeksi, mutta eipä meitä kumpaakaan ole sokerista tehty. Alamäki olikin huomattavasti jyrkempi ja minun olisi osittain tehnyt mieli vain liukua pepullani liukasta kiveä alas. Ei Majiná taitanut sittenkään olla niin väärässä. Olen kuitenkin varma, että rauhallisella tahdilla pääsisimme vielä etenemään. Piippi piipahtaa tylsistyneenä ja ottaa varovaisia askelia korvat hieman sivuilla, minun välillä roikkuen kaksinkäsin orin kaulassa pitäen tasapainoni. Ori oli ymmärtänyt, ettei jännittäminen helpota hänen tilannettaan yhtään, joten tämä jaksoi odottaa, että hänen typerä kaksijalkainen saa aseteltua ne typerän muotoiset koipensa hyvin.
Olin ilmeisesti valinnut lyhyemmän reitin. Parin jyrkän mäen jälkeen tie alkoi vihdoin pikkuhiljaa levenemään. Piippi huokaisee syvään, kun kovennan hieman vauhtia, kun pääsemme takaisin suorempipintaiselle alustalle. Hevonen ei ilmeisesti tykännyt tästä päähänpistoksesta. Nuorikko yleensä lähti kaikkiin uusiin ideoihin mukaan ja oltiin vanhalla tallilla aika paljon maastoiltukin. Ansamaan maastot, tai ainakaan tämä reitti ei nyt Piippiä tainnut vakuuttaa. Aika ällöttävää, että äiti roikkuu puolet matkasta kaulassa kiinni. Kaikki täysiverisen jännityneet askeleetkin ovat melkein kokonaan lakanneet, mutta metsässä rasahtaessa tai puskasta lähtevä lintu saivat nelijalkaiselle pari tanssiaskelta aikaiseksi.
"Vaikeekulkuinen maasto, my ass", tokaisin Piipille ääneen, kun pääsemme takaisin tallin pihalle. Ori pärskähtää kovaan ääneen vihdoin laskien päänsä rentona alas. Molemmat selvittin elävinä ja ehjinä. Mieltäni jäi hieman harmittamaan hirven kohtalo, mutta se on toisaalta elämän kulkua - syö tai tule syödyksi. Hevonen ja minä olemme kyllä litimärkiä ja väsyneitä, mutta me tehtiin se. Riisun käytävän puolella Piipiltä kaikki heijastimet pois ja päästän nuorikon karsinaansa. Hopeaharja onkin nopeasti jalat kohti kattoa, itse menen viemään tavarat kuivumaan ja haen tilalle sinisen fleeceloimen. Avaan karsinan oven ja Piippi näyttää juuri siltä, ettei suostuisi enään lähtemään kanssani mihinkään. "Hölmö, heitän tän vaan sun selkään", sanon ja nostan hieman loimea käsissäni. Ori ei ole vieläkään täysin vakuuttunut suunnitelmastani, mutta seisoo paikoillaan pyyhkiessäni kädellä suurimmat turpeet ja purut pois hevoseni selästä. Heitän loimen paikoilleen, laitan rintaremmit toiseksi viimeisimpiin reikiin ja maharemmit ristiin. Kaulapalassa on kolme tarranauhaa, jotka saan näppärästi kiinni. Vielä käyn nostan hieman orini häntää, jotta saan häntäremminkin kulkemaan oikeasta välistä. Piippi huokaisee erittäin syvään, kun astun kauemmas loimitetusta hevosesta. "Hyvää yötä pölö", sanon hymyissä suin, ennen kuin suljen karsinan oven kunnolla ja lähden huoltamaan itsestäni hieman kuivempaa ihmistä. Ilta alkoi jo hämärtymään, joten onneksi ehdimme juuri ja juuri hyvissä ajoin kotiin asti. En välttämättä olisi halunnut pilkkopimeässä suunnistaa.
|
|
|
|
Julkaissut Elias Vihiniemi Mar 31, 2020 5:46:47 GMT 2
31.03.2020 - Kirjoittajana Miisu, paikkana Ansamaa
Olen päättänyt myydä Piipin pois. Tajusin vain, ettei vuorokaudessa riitä tunnit nuoren hevosen kouluttamiseen, kouluun sekä autoon. Vaikka orista luopuminen tulisikin olemaan vaikeaa, se on silti täysiverikölle parempi ratkaisu. Sen takia olen päätynyt selailemaan myyntisivustoja. Istuskelen sängylläni tummanlilan päiväpeiton päällä, läppäri sylissäni. Silmiini pomppaa hyvin sympaattisen näköinen poni, joten klikkaan myynti-ilmoituksen auki.
"Ponista riippumattomista syistä, myydään uuteen kotiin. Taitaa Helppo A:n asiat, estekapasiteettiakin löytyy metriin asti. Jäikin valmentajalleen, jolla ei ole käyttöä/tarvetta rauhalliselle ponille. Vaihdossa etsitään nuorta hevosta taikka vanhempaa kisakonkaria, lähtee myös pelkällä kahisevalla", luen ilmoituksen uudestaan ja uudestaan. Katson myös ilmoituksessa olevaa kuvaa kimoutuvasta pystyharjasta. Ruuna on vahinkoristeytys, joka ei minua haittaisi. Emä on vuonohevonen ja isä lusitano. Ilmoituksessa kerrotaan vielä, että isänsä liikkeet on perinyt, emältä rauhallisuuden. En ollut kimojen fani, mutta kuvassa olevassa risteytyksessä vain tuntuu olevan sitä jotain. Ponista on muutama kuvaa lisää, joissa toisessa tämä ravaa oikein nätin näköisesti ja kolmannessa pomppaa estettä korvat höröllä sekä isolla maavaralla. Vaikka en välttämättä poniratsastaja enään ollut, pitäisi tätä ruunaa käydä edes katsomassa! Nappaankin vierelläni olevan puhelimen käsiini ja alan näpyttelemään viestiä: "Hei! Minulla olisi hiljaisessa myynnissä 2-vuotias täysiveriori Wexford Slyther. Tuttujen kesken Piippi on oikein näppärä paketti, muttei itselläni hevosen kouluttamiseen ole aikaa. Olisin kiinnostunut Lennusta, joten olisiko mahdollista harkita vaihtoa ja tulla katsomaan ruunaa? - Michaela Milhoab". Tarkistan ilmoituksessa olevan numeron vielä oikeaksi ennen kuin lähetän viestin Eliakselle. Jään innolla odottamaan myyjän vastausta, samalla kun etsin käsiini miehen tallin sivut Googlen avulla. Katselen ihastuneena tilan kuvia, Piippi tulisi varmasti nauttimaan olostaan tuolla, jos vain Lennu minulle sopisi ja heille sopisi nuori hevonen. Elias on ilmeisesti valmentaja-ratsuttaja, joten ehkäpä hänellä aika ja kädet riittäisivät paremmin nuoren oripojan kasvatukseen. Kesken stalkkaamiseni puhelimeni värähtää vierelläni, ja hyvä ettei läppärini lennä kaaressa lattialla säikähtäessäni. Olin nimittäin alkanut tuijottamaan vähän liian tarkkaan ja läheltä Vihiniemen kuvia. Viesti on Eliakselta: "Hei! Lennua voi tietenkin tulla katsomaan, oikeastaan milloin vain. Voimme vaihtokauppoja vielä mietiskellä, kuitenkaan mahdottomuudelta tämä ehdotus ei kuulosta". Olisi hyvä, jos Piippi pääsisi osaavampiin käsiin ja itse saisin alkaa leikkimään tätiratsastajaa. Lähetän Eliakselle vielä ehdotuksen, että kävisin jo heti huomenissa käymässä Vihiniemessä, jotta saataisin asiat mahdollisimman nopeasti etenemään. Sujautan puhelimeni mustien lökäreideni taskuun, sekä alan kiskomaan saappaita jalkaani - olisi aika liikuttaa Piippi.
Ori piippaileekin jo tarhan portilla sinisen sadeloimensa alta. "Moi mies, mites menee?" puhelen, kun sujautan riimun hevosen päähän. Piippi pärskähtää vastaukseksi laskien päätään. Täysiverinen hieman kuitenkin ryhtyy nypläämään riimunnarua matkallamme talliin.
Piipillä on pian satula ja suitset päällään harjaussession jälkeen. Ori oli jo siihen pisteeseen edennyt, että varustaa saa rauhassa, mutta käyntiä lujempaa ei vielä hallitusti voi mennä. Ravi on järkyttävän näköistä kiitoravia, laukan ollessa enemmän pukkeja ja hyppimistä kuin itse laukkaa. Ehkä vielä joku päivä tuo kuitenkin osaisi käyttäytyä satula selässään. Lähdemme kävelemään maneesia päin, tummansinisen juoksutusliinan ollessa orin suitsissa kiinni ja itselläni kypärä päässä. En yleensä maastakäsiteltäessä kypärää käyttänyt, mutta ensimmäisen satulanpito kerran jälkeen, luottoni ei ihan niin suuri ollut hevostani kohtaan. Piippi nimittäin veti sellaisen rodeoshown, että itseäni hieman jopa alkoi pelottamaan. Orilla selkeästi alkoi olemaan pientä uhmaikää tulossa, eikä uusien asioiden opettelu enään ollutkaan niin kivaa puuhaa. Ei ollut kyllä enään vanhatkaan asiat kivoja - paitsi herkut sekä irtona juokseminen. Ori pöriseekin vieressäni melko energisen oloisena, kun pääsemme maneesin ovesta sisälle. Olemme taas sellaiseen aikaan liikkeellä, ettei muita näy. Päätänkin, että ehkäpä hevonen saakin taas tänään ensin juosta päättömänä irti, ennen kuin alkaisimme työstämään ravia liinan päässä. Lähdemme kuitenkin kävelemään yhdessä maneesia ympäri, sillä nyt peilit ovat alkaneet olemaan taas niin huiman jänniä joka ikinen kerta niitä nähdessä. Piipin pöllöilyt ovat myös yksi syy siihen, miksi olen tajunnut minun haukanneen liian ison palan, eikä taidot vielä riitä aivan alusta asti hevosta kasvattamaan. Hevonen korskuu järkytyneenä peilin edessä ja tuijottaa peilikuvaansa valmiina lähtemään lentoon. Olen jotenkin erittäin loppu tähän, joten pidän vain liinasta kiinni sekä jatkan kävelyä päättäväisesti. Piippi tekee parit korinat vielä, ennen kuin suostuu peilin ohi kävelemään suht normaalisti, katse pitää kuitenkin pitää siinä peilissä eikä voi kävellä suoraan.
Saatuamme peilit todettua vaarattomiksi ja hieman orin kuuloa heräteltyä päästän hevosen vapaaksi. Piippi lähtee talsimaan perässäni vanhaan tuttuun tapaansa, kunnes otan juoksutusraipan käteeni ja ajan hevosen luotani pois. Oria ei tarvitse kahdesti kehottaa, kun tämä lähtee pierupukkilaukkaansa ympäri maneesia. Satulassa ei ollut jalustimia paikoillaan, jottei ne onnistuisi hakkaamaan nuorikon kylkiä tai lapoja tai ihan mitä vaan mihin suuntaan nuo ilmalennot nyt sattuvat menemään. En olisi yllättynyt, vaikka ori onnistuisi mahdollisen jalustimen saamaan vaikka otsaansa osumaan tai korvan ympärille jumiin, niin kierossa se paineli menemään. Kyse ei ole pelkästä satulasta, ori on saanut näitä päättömyyksiään ilmankin sitä nyt parin kuukauden ajan. Käytös vain alkoi yhtenä päivänä kuin salama kirkkaalta taivaalta, eikä tilanne tunnu rauhoittuvan. Seison vain maneesin keskellä raippa kädessäni voikon hyppien ja poukkoillen ympärilläni. Jos joku tulisi nyt katsomaan tilannetta, he tajuaisivat melko nopeasti minun olevan melko loppu orini käytökseen.
Noin vartin pomppuilun jälkeen Piippi ravaa luokseni häntä korkealla ja piipahtaen tyytyväisenä. "Alettaisko vihdoin tekemään töitäkin?" kysäisen ja napsautan liinan kiinni kuolaimista roikkuvaan deltaan. Pyydän voikon käyntiympyrälle ja yllätyksekseni hevonen lähteekin kävelemään yllättävän rentona viimeiseen pariin kuukauteen verrattuna. Tehtyämme muutamat käynti-pysähdys-siirtymät huokaisen syvään ja pyydän pienen naksutuksen avulla orin käyntiin. Olen selkeästi valmis Piipin lähtevän hallittomasti juoksetaan, sillä tiukennan otettani liinasta ja otan valmiiksi hieman jarruttavan askellustavan. Piippi on selkeästi päättänyt vähän miellyttää tänään, sillä nuorikko lähtee melko tasaiseen tahtiin ravaamaan. Ei mitään ideaali rauhallista ravia millainen ennen on ollut, mutta ei jäätävää kiitämistäkään mitä on parin kuukauden aikana poukkoillut. "Hyvää, taitava", pääsen vihdoin kehumaan oria syystäkin. Piippi piipahtaa jatkaen melko lennokasta, mutta silti tasapainoisen näköistä raviaan. Kerrankin jotain positiivista hevosen käytöksessä. Ehkä tämä temppuilu sittenkin loppuisi joku kaunis päivä. Laukkaa en tänään ottaisi liinassa, jotten ota liian isoa haukkua taas kerran.
Pysäytän Piipin noin viiden minuutin ravaamisen jälkeen ja vaihdan orin suuntaa. Oikeallekkin ravi tuntuu onnistuvan, joten hevonen saa taas paljon kehuja. Täysiverinen tuntuu olevan ylpeä itsestään ja alkaakin askeltaa erittäin tomerasti eteenpäin ympyrällä kuitenkin pysyen. Hevonen on kyllä edelleen upean näköinen, mutta pääkoppa saisi vielä kasvaa ja paljon... Piippi alkaa vähän rentoutumaan tahtinsa kanssa, mutta pitää edelleen ravin melko eloisena. Huomaan itsekin rentoutuvani liinan päässä ja alan hymyilemään nuorikolleni. Pysäytän Piipin hetken ravaamisen jälkeen sekä alamme yhdessä kävelemään loppukäyntejä. Nyt, kun hevonen alkaa taas käyttäytymään, siitä luopuminen olisi hieman vaikeampaa. Se poukkoileva pölöpää olisi paljon helpompi antaa seuraavaan kotiin, vaikka orin myyminen olisikin vaikeampaa.
|
|
|
|
Julkaissut Elias Vihiniemi Mar 29, 2021 17:17:37 GMT 2
06.01.2017, kirjoittajana MiisuVastaan unenpöpperöisenä puhelimeeni. Kello näyttää kolmea aamuyöstä, huomaan soittajan olevan Sammy Wexford, tulevan hevoseni kasvattaja. Kello Englanissa on yksi aamuyöstä. Siristän silmiäni, näyttö on aivan kirkas ja vastaan puhelimeen mumisten englanniksi: "Miisu täällä". "Hei Miisu! Summer on nyt varsonut aika jännänvärisen orivarsan. Varaas tyttö nyt pian lennot Englantiin sieltä Suomesta, että saat nähdä uuden vauvasi", vanhemman puoleinen mies puhuu ylpeänä kunnon brittiaksentilla. Pystyn vain myhähtämään vastaukseksi. "Puhutaan huomenna lisää", mies vauhkoaa vielä ja vastaan myötävästi. Puhelin tipahtaa kädestäni lattialle ja nukahdan uudestaan. Aamulla herään väsyneenä ja taaperran ylisuuressa T-paidassa sekä villasukissa kohti keittiötä. Laitan vedenkeittimen lämpeämään ja teepussin valkoiseen mukiini. Siinä on koristeena turkoosit viikset. Silitän hajamielisesti mustavalkoista kissaani, jolle annan puolet Latzin märkäruokapussista. Saan kiitokseksi pienen puskun kättäni vasten ja hännän heilautuksen, kun nelijalkainen alkaa ruokaansa syömään tyytyväisenä. Vedenkeitin on napsahtanut pois päältä, ja kaadan kuumaa vettä mukiini. Istahdan tuolille ja alan selailla Instagramia, oikealla kädelläni lusikkaa heilutellen teen joukossa. Otan kuumasta aamujuomastani hörpyn, nielaisten sen väärään kurkkuun - Wexford_Thoroughbreds -niminen käyttäjä on julkaissut kuvan maailman söpöimmästä varsasta ja muistan yht'äkkiä yöllisen soiton. Tiedän, ettei Sammy itse ole Instagram-tiliä tehnyt, vaan hänen poikansa Christian. Yskäisen pari kertaa ja inhottava tunne jää kurkkuun, mutta syöksyn puhelin vasemmassa kädessä läppärilleni. Avaan koneella heti Norwegian lentoyhtiön sivut ja etsin samalla Sammyn numeron, soittaen miehelle. "Ai onko sitä nyt kunnolla herätty", vanhempi mies nauraa puhelimeen ja alan kerrata yön puhelua mielessäni. "Christian oli jonkun kuvan julkaissut. Katsoinko ihan väärin, vai oliko se Summerin jalat siinä taustalla", selitän. Sammy sanoo silmieni olevan edelleen kunnossa, ja että kuvassa tosiaan oli minun varsani. Mies oli minulle oman kasvatin luvata, kun olen Wexfordin tilalla ollut parikin kesää töissä. Summer oli lempitammani, jota enitin ratsastinkin. Nyt saisin siitä varsan! Pieni hevostyttö sisälläni kirkuu onnesta, samalla etsien lentoja Lontooseen mahdollisimman halvalla. "Jos lähden jo heti tänään sinne päin, oletteko valmiita sijoittamaan minut ainakin kuudeksi kuukaudeksi teille?" kysyn ja saan innostukseltani hakea keittiöstä lopun teeni. Sammy vastaa myöntävästi ja lupaan ilmoitella, kun Lontooseen asti pääsen. Nyt siis pitäisi alkaa pakata! Hengitykseni melkein salpaantuu, kun näen pienen heiveröisen orivarsan seisomassa Summerin vierellä. Tamma hörisee äidillisesti ja selvästi näyttää teostaan ylpeänä. Silitän rautiaankimon turpaa hymyillen. "Hienon varsan olet kyllä pyöräyttänyt", hymähdän. Varsa pitää jonkun pienen inahduksen, joka kuulostaa piippaukselta. Emä vilkaisee jälkikasvuaan hieman huolissaan. "Ihme piipperi", naurahdan. Vieressäni on matkalaukku, jossa on tärkeimmät tavarat kuudeksi kuukaudeksi. Osa vaatteistani tallin vintillä jo odotteleekin, jossa saisin nyt sitten asua. "I will call him Piippi", kerron Sammylle, joka on jo tottunut outoihinkin nimivalintoihin ja tyytyy vähin äänin. Virallinen nimi kuullemman tulee olemaan Wexford Slyther, mutta Piipiksi nyt tuo pieni piippava otus on ristitty. Varsa pitääkin uudestaan piippaukselta kuuluvan äänen ja olen varma nimivalinnastani. Täysiverinen kokeilee rajojaan ja alkaa pomppimaan pienesti ympäri varsomiskarsinaa. Summer huokaisee syvään ja väistää sivuun, kun hopeanruunivoikko ori huitelee pitkillään jaloillaan minne sattuu. En voi kuin hymyillä, uskon orista tulevan vielä ihan kelvollinen otus.
|
|
|