Amelie

21. HUHTIKUUTA 2020: SOPEUTUMISVAIKEUKSIA
“Ookko nää täältä pohojammaalta kotosin?” puoliksi kaljupäinen mies rojahti istumaan viereiselle baarijakkaralle oluensa kanssa ja virnuillen mittaili mua katseellaan päästä varpaisiin. Katse oli läsnä olevasta humalasta huolimatta tunkeileva ja muutamasta liikakilosta päätellen tuolle oli maistunut olut ennen tätäkin kohtaamista. Irvistin inhosta ja sanaakaan sanomatta poistuin korkokengät kopisten kauempana sijaitsevaan pöytään, jossa ei ainakaan toistaiseksi istunut ketään. Huokaisten istuuduin nahkaiselle tuolille ja otin pitkän maistiaisen kädessä olevasta Mojitostani.

Helvetti, että tää kyläpahainen ärsytti. Välillä epäilin, ettei Keski-Suomesta löytyisi yhtäkään mun ikäistä miestä, sillä kaikkialla oli vain oudolla murteella puhuvia keski-ikäisiä ukkoja, joiden oli pakko avata suunsa päästääkseen sieltä ilmoille vain jotain irstasta. Mua oli alkanut jo kaduttaa, että suostuin lähtemään Aleksin mukana Suomeen. Eurooppaa kiertäessä rahat olivat olleet vähissä, mutta ainakaan siellä eivät juopot ahdistelleet. Suomessa sellainen tuntui olevan enemmän sääntö kuin poikkeus.

Jossain vaiheessa kurkusta kaatui alas toinenkin Mojito. Ja ehkä kolmaskin. Sen jälkeen päätin tilata Viskiä. Päässäni pyörivät isän sanat siitä, kuinka mun pitäisi hankkia ihan oikea työ eikä itseä kuulemma elätetty pelkillä hevosilla. Siksi mä olin lähtenyt opiskelemaan matkaoppaaksi. Se oli ainoa ala, joka oli edes vähän kiinnostanut yhteishakukaavaketta täyttäessäni. Pääsi matkustamaan uusissa paikoissa ja tapaamaan erilaisia ihmisiä. Kuitenkin heti ensimmäisten työmatkojen jälkeen sain huomata, että silläkin pienellä palkalla elettiin kädestä suuhun. Opiskelu ei kuitenkaan napannut, joten heitin hanskat tiskiin ja otin työtarjouksen vastaan Hollannista. Siellä mä tein pitkää päivää hevosia ratsastaen ja hoitaen. Olin mukana kisamatkoilla ja autoin varsojen koulutuksessa. Samalla mä tein ahkerasti mallin keikkoja ja huomasin, että sillä tavoin rahaa alkoi kertyä jopa säästöön.

Jälleen uusi lasillinen Viskiä, vaikka edellinenkin oli potkinut jo inhottavasti. Olin niin kyllästynyt. Halusin, että mun elämässä tapahtuisi edes jotain. Keski-Euroopassa viikonloput olivat kisamatkojen jälkeen kuluneet railakkaasti. Mä ikävöin niitä pitkiä iltoja hyvässä porukassa ja niin ikävöi myös Aleksi. Ei se muuten olis rampannut yhtenään Hollannin ja Suomen väliä.
Tavattuamme mies oli ollut selkeästi ihastunut ja yrittänytkin lämmitellä välejä jonkin aikaa. Aika epätoivoista se olikin, sillä en ollut koskaan lämmennyt kunnolla. Oltiin me joskus istuttu sylikkäin laiturilla. Silloin oli ollut aamuyö ja arvatenkin Tequilaa oli uponnut aiemmin samana iltana lasi jos toinenkin.

Siihen se oli kuitenkin jäänyt. Aleksi oli luovuttanut kai viimein ja siirtynyt eteenpäin. Mä en halunnut suhdetta. Kaikki miehet olivat aina samanlaisia, ei niihin kannattanut luottaa. Ensin oltiin niin hirveän rakastuneita ja kaikki oli ihanaa, mutta sitten vahingossa eksyttiinkin väärään sänkyyn yöksi. En mä tarvinnut sellaista mun elämään. Pärjäsin vallan hyvin yksinkin.
Siitä huolimatta välit olivat pysyneet kaverillisina ja Aleksin palatessa Suomeen tämä oli vakuuttanut, että saisin työpaikan Vihiniemen hevostilalta Suomesta ja kaupantekijäisiksi halvemmat asumispuitteet. Niin siinä olikin käynyt, mutta samalla mallinura oli jäänyt Hollantiin eikä se ollut tullut maitojunalla perässä, vaikka olin sen suhteen kovasti elätellytkin toiveita. Nykyään mun elämä oli päivästä toiseen samanlaista, tasapaksua paskaa, jossa ei ikinä tapahtunut mitään.

Kaadoin kerralla viimeisen lasillisen kirkasta juomaa kurkusta alas ja lähdin sitten hoipertelemaan kohti ulko-ovea. Tipalla oli, että narikassa ollut takki olisi jäänyt matkasta. Kun takki oli heitetty niskaan ja pikkulaukku löytyi olalta, kiiruhdin koleaan ulkoilmaan. Oli jo ilta ja sen johdosta pihalla hämärsi. Ränsistyneet katuvalot heittivät kuitenkin kelmeää valonkajoa märälle jalkakäytävälle. Vettä tihkui ikävästi taivaalta, kun aloin haparoiden etsimään puhelinta laukustani. Piti soittaa taksi, mutta sormet eivät tehneet enää yhteistyötä kanssani.

Silloin eteeni ilmestyi jostakin valkoinen Bemari, jonka ratissa oleva mies avasi pelkääjän puoleisen ikkunan. “Tarvitseeko neito kyytiä johonkin?” tämä kysyi hymyillen. Ikää ruskeahiuksisella miehellä oli ehkä kolmisenkymmentä vuotta. Hetken aikaa harkittuani nousin autoon ja kerroin osoitteen. Mitä sitten, vaikka mies ajaisi mut väärään paikkaan? Ainakin vihdoin tapahtuisi jotain.
Siitä huolimatta auto valui hetken kuluttua Vihiniemen pihaan. En oikeastaan edes tiennyt, huokaisinko helpotuksesta tai turhautuneisuudesta.