Mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma

1. huhtikuuta 2021

"Onpa pieni puokki", Elias tuumaili ja kumartui vierelleni tihrustamaan läppärin ruutua tarkemmin. Ruudulla komeili parhaillaan kuva tummanrautiaasta, pienimerkkisestä tammasta, joka hyppäsi hyvännäköisellä mekaniikalla 120-senttisiä rataesteitä. "Ei tää oo puokki, vaan andravida", naurahdin ja katsahdin Eliakseen, jonka kasvot olivat kurtistuneet hämmästyksestä. "Siis mikä?" tämä kysyi. "Andravidanhevonen", toistin. Elias vain toljotti mua siihen malliin kuin olisin puhunut sille hepreaa, enkä mä voinut olla naurahtamatta uudestaan.

Pikaisen tutkiskelun jälkeen Google kertoi meille, että andravidanhevonen oli hyvin harvinainen hevosrotu, joka oli kotoisin Kreikasta. Rodun edustajat tosiaankin olivat pienempiä kuin keskiverto puoliveriset, joten käyttöominaisuuksiensa puolesta andravida olisi ehkä lähempänä ratsuponia kuin puokkia. Tietoa oli melko vähänlaisesti saatavilla, mikä oli Eliaksen mielestä pelkästään epäilyttävää. Miehen paasamiselle aiheesta "mikä kaikki voi mennä pieleen, kun ostat hevosen ulkomailta" ei ollut tulla loppua ja voin myöntää, että lopetin kuuntelemisen viimeistään puolessa välin. Samaisesta aiheesta hän kuitenkin luennoi vielä siinäkin vaiheessa, kun mä jo raapustin viestiä tamman välittäjälle. Olisi ihan turhaa maalailla piruja seinille tässä vaiheessa.

Viikkoa myöhemmin me istuttiin mun maasturissa Vantaan lentokentän laidalla. Mä naputtelin auringon valossa kiiltelevää autoni rattia radiosta pauhaavan poppikappaleen tahdissa samalla, kun Elias vain tuijotti ikkunasta ulos mietteliään oloisena. Aina välillä mies huokaisi ja katsoi muhun. "Mitä jos ne onkin jotain täysiä kaistapäitä? Jotain paperittomia, sekarotuisia oreja? Se rotukin oli niin harvinainen. Mistä me loppupeleissä edes tiedetään, että mitä me oikeasti sieltä saadaan?" Elias päästi kysymysvyöryn valloilleen. Vaikka mies näytti päällisin puolin tyynen rauhalliselta, pinnan alla kuohui. Mä tiesin sen pelkästään Eliaksen katseesta. Sen saman katseen mä olin nähnyt miehen kasvoilla lukemattomia kertoja elämäni aikana. "Hei en mä millään usko, että se Ansamaan Majina pyörittäisi jotakin laitonta hevosbisnestä. Ei se kuitenkaan miltään mafiosolta vaikuttanut silloin, kun mä sen tapasin. Kai", virnistin. Elias pyöräytti vain silmiään. Sitä selkeästi ärsytti mun huoleton asenteeni tällaisessa tilanteessa, mutta mä olin ehdottomasti sitä mieltä, että elämässä täytyi uskaltaa aina välillä ottaa riskejä. Parhaat muistot ja kokemukset syntyivät aina silloin, kun uskalsi vaan heittäytyä hetkeen eikä stressannut liikaa tulevaa. Yhtäkkiä Elias totesi jo astetta reippaammalla äänellä: "no nyt ne tuli." Kampesimme itsemme ulos autosta samaan aikaan, kun hevosrekka kaarsi muutaman metrin päähän ja pysähtyi niille sijoilleen. Kättelimme nopeasti kuskia, joka esittäytyi Lakkahillan Tinoksi. Mies ei turhia jaaritellut, vaan kysyi nimiämme ja etsi ne nopeasti kädessään olevasta listasta. Vain muutaman minuutin kuluttua kaksi raudikkoa seisoivat korviaan höristellen maan kamaralla. Ja ihan samalta ne äkkiseltään näyttivät kuin kuvissa ja videoissakin. Eikä kummallakaan näkynyt ylimääräisiä ulokkeita vatsan alla. Tammaoletetut katselivat ympärilleen hieman rauhattomina, mutta molemmat vaikuttivat kuitenkin yllättävän rennoilta siihen nähden, että niillä oli pitkä matka takanaan. Hetken jaloittelun jälkeen hevoset lastattiin traileriin ja lähdimme ajamaan kohti kotia kahden uuden asukkaan, Sessan ja Irman kanssa. Mun sormet suorastaan syyhysivät innosta, enkä voinut olla vilkuilematta kaksikkoa vähän väliä traileria kuvaavan monotorin ruudulta. Samaan aikaan Elias puri viereisellä penkillä huultaan ja voivotteli ääneen, mihin sitä oli taas ryhdytty.