Olin jo miettinyt viikonlopulle kaikkea aktiviteettia juoksutuksesta rauhalliseen kävelyyn maneesissa, mutta kun Sanna laittoi viestiä ja kertoi että he olivat lähdössä sunnuntaina maastoon, olin niin innoissani ideasta että en edes muistanut että meiltähän puuttui Dädiltä kaikki varusteet. Niinpä sain vielä ennen sunnuntaita syyn lähteä ostamaan vaikka ja mitä uutta lähimmästä varusteliikkeestä. Sunnuntai-”aamu” meni tavalliseen tapaan kahvin ja suklaalevyn voimin, jotka kädessä kömmin autoon. Ajattelin olla ajoissa tallilla, jos joku uusista varusteista ei ollutkaan yhtään hyvät, - tai hienot. Olin kuitenkin nukkunut miltei kahteentoista päivällä ja nukkunut kaikkien herätysten ohi. Ilma oli viilentynyt hurjasti, ja lehtien väri muuttunut oranssin keltaisiksi. Tänään ilmassa tuntui kuitenkin hento lämpö, jonka aurinko vielä jaksoi lämmittää.

Tallille saapuessani olivat hevoset saaneet jo päiväheinänsä, joten annoin vielä hetken orin syödä, ennen kuin lähdin sitä hakemaan. Sillä välin nostin uudenkarhean satulan puomin päälle, sekä valmiiksi kootut suitset roikkumaan. Tallihuoneeseen olin vienyt jo joitakin vanhoja huopia ja suojia, jotka nappasin kypäränhaku-reissulla mukaan puomille. Dädi olisi mieluummin jäänyt syömään heiniään, mutta lähti silti kiltisti mukaani tarhasta. "Kyllä sitä myöhemmin kerkeää syömään", totesin ja kiinnitin oriin tallin edessä sijaitsevaan puomiin. "Ja herra on sitten kiltisti nyt tästä eteenpäin kiitos", sanoin orille joka oli jo valmiina riehumaan itsensä irti puomista.

Harjasin Dädin nopeasti läpi, ja putsasin kaviot. Onneksi ei vielä kurakelit olleet alkaneet, sillä useimmiten tämä oli ensimmäisenä selällään ties missä, ja siinä sitten menikin koko tallipäivä sitä pestessä. Varusteet näyttivät hyvältä ja istuikin yllättävän hyvin orin luiseen selkään. Massaa meidän piti kyllä orille kerryttää, ja ajattelinkin talveksi sille ottaa uudet rehut kokeiluun.

Pikkuhiljaa tallille alkoi valumaan muitakin, ja ratsukot saapuivat yksitellen pihalle talleista. Sanna ja Sälli olikin ensimmäisinä valmiita, joiden jälkeen pihaan tuli minulle tuntematon tyttö tammansa kanssa. Dädikin näytti kiinnostuvan tulijoista ja unohtikin hetkeksi että oli vielä riimustaan kiinni puomissa. Aleksi saapui viimeisenä pihaan ruunikon hevosensa kanssa.

Olin aivan liian ujo sanomaan yhtään mitään, mutta nyökyttelin ja naurahdin muiden keskustellessa. Oman nimeni sain sanotuksi, kun tämä tuntematon tyttö esittäytyi Saanaksi. Alkujännityksen jälkeen rentouduin kuitenkin ja keskustelin niitä näitä pihassa odottaville. Tosiasiassa jännitin tulevaa maastoa, sillä emme olleet kovinkaan Dädin kanssa maastoilleet. Oria ei saanut tallin pihasta sitten mihinkään ilman kavereitaan. Samassa Dädi oli jo aivan loppu puomilla seisomiseen ja kiskaisi itsensä irti puomista niin, että kaulalla roikkunut riimu petti ja sen solki lensi nätissä kaaressa tallipihan ilmassa. Sain onneksi napattua suitsita kiinni ennen kuin ori päätti sen enempää lähtösuuntaansa. "Noni kiva, ala nyt sit tässä showtakin pitämään", sanoin ja keräsin riimun sivuun. Vedin kypärän päähän ja ponkaisin itseni steppaavan ruunikon selkään.

Sateen suipot korvat kääntyivät entistä terhakammin höröön, kun sen korviin kantautui tummanpunaruunikon orin matalat hörinät ja tottakai tamman piti inahtaa uudelleen vastaukseksi pari steppavaa askelta samalla ottaen. Facepalmasin mielessäni samantien ja pyöräytin silmiäni kuin RDJ* konsanaan. Sitten katseeni kuitenkin kääntyi levottomasti steppailevaan ruunivoikkoon, aavistuksen eksoottisen näköiseen oriin ja valpastuin puolestaan itse. "Onpa sulla kivannäköinen hevonen, onko se ihan puhdas ahaltekinhevonen?" kehuin, olettaen että vaaleatukkainen, itseäni ehkä muutaman vuoden verran nuorempi nainen, joka näytti katselevan ympärilleen hieman epävarman oloisesti, oli sen omistaja. "Mä olen Saana." jatkoin esittäytymismielessä ja hymyilin ystävällisesti sekä katsahdin samalla myös jo ratsaille nousseeseen mieheen. "Ja tämä tässä on Sade." lisäsin ja työnsin tamman turpaa pois edestäni, kun se yritti tehdä lähempää tuttavuutta orien kanssa, kurotellen päätään muita hevosia kohti.

Ruunivoikon omistajan esittäydyttyä Fannyksi, kuuntelin puolella korvalla kun Sanna kertoi tarkemmin päivän retkisuunnitelmista, samalla kun kiristin satulavyön ja laskin jalustimet alas. Sade olisi ollut jo menossa ja se kuopsutteli hieman etusellaan maata, kun kiinnitin vielä kypärän päähäni ennen kuin pääsin kiipeämään satulaan. Onneksi tamma ei kuitenkaan ruvennut höyryämään sen enempää, kunhan viskoi päätään ja katseli muita, ollen kuitenkin selkeästi innoissaan päivän ohjelmasta. Eikä se ilmeisesti ollut ainut, Fannyn ratsun nykäistessä itsensä ennen aikojaan riimunnarusta irti. Onneksi kaikki kuitenkin pääsivät lopulta satulaan ilman sen suurempia kommelluksia, vaikka Sannan satulaannousu näyttikin alunperin hieman vaivalloiselta. En osannut edes kuvitella miten vaikeaa raskausmahan kanssa olisi pungertaa hevosen selkään ja nostin kyllä kuvaannollisesti hattua vaaleaverikölle.

Sannan lähtiessä johdattamaan joukkomme maastoon, ehdotin Fannylle haluaisiko hän mennä minun ja Sateen edellä eli heti Sannan perässä, kun naisen ratsastama ruunivoikko vaikutti olevan vähän täpinöissään. Sadekin läksi liikkeelle pää pystyssä ja korvat hörössä, mutta se ei tuntenut kuitenkaan olevan lähdössä lentoon ja uskoin, että tamma rentoutuisi kyllä nopeasti alkumatkan jälkeen. Uusissa maastoissa riittäisi tietysti katsottavaa ja ihmeteltävää, mutta onneksi laumassa tamma ei ollut lähellekään yhtä säikky kuin yksin maastoillessa. Tallirakennukset ja maneesi alkoivatkin jo jäädä taakse, kun katsahdin olkani yli ja pyysin samalla Sadetta hieman hidastamaan. "Niin olitkos sinä Aleksi?" varmistin takanani ratsastavalta mieheltä. "Tapasin silloin vain Sannan ja Eliaksen, kun alunperin hain tallipaikkaa Sateelle Vihiniemestä, mutta he mainitsivat että sinä omistat myös osan tallista." selitin hymyillen ja taputin tammaa kaulalle, katse nopeasti edellä menevässä Sannassa käväisten ennen kuin katsahdin uudestaan uteliaasti Aleksin suuntaan. Serkuissa oli ehkä jotain samaa näköä, Aleksissa ja Eliaksessa siis. Komeita tummaverikköjä molemmat ainakin olivat, se oli myönnettävä.

"Sanokaa vaan muuten jos tarvitsee vaihtaa etenemisjärjestystä, Sade osaa kulkea viimeisenäkin." huomautin vielä kaikille yhteisesti.



* RDJ = Robert Downey Jr.

Selkään hypättyäni lähdimmekin siistissä jonossa tallustelemaan tallin tietä pitkin kohti metsää. Otimme Dädin kanssa jonon toisen paikan, heti Sannan ja Sällin jälkeen. Tallien jäädessä taaksemme ja hevosten hirnumiset muuttuessa vaimeaksi kaikumiseksi, alkoi allani steppava orikin rauhoittumaan. Mitähän kaikkea eteemme vielä sattui, ajattelin ja ihailin uusia maastoja. Takanamme kävelevät Saana ja Aleksi rupattelivat niitä näitä, joten rohkenin myös kyselemään kaikenlaista edessäni ratsastavalta Sannalta. Mainitsin opiskelevani rakennesuunnittelua, ja kyselinkin miten tilan ja talon rakennus oli edennyt ja mikä oli ollut projektissa kiinnostavinta. Kehuin tilaa ja sen puitteita myös Sannalle, vaikka tämä ei juurikaan vastuussa tallista ollutkaan. Rupattelimme myös perheestä ja raskausajasta, sillä perheeni oli minullekin todella tärkeä, kaikesta draamasta huolimatta. Perhesiteitä oli tärkeä pitää yllä, puolet suvustamme kun asuivat Saksan mailla. Sanna vaikeni perheestä puhuttaessa, joten en kysellyt sitten sen enempää. Jotain kuitenkin oli selvästi taustalla.

”Voitais kyllä ravata” Sanna ehdotti, ja niin koko letka lähtikin ravilla eteenpäin. Nättiä se ei varmastikaan ollut, kun oreista purkautui juuri rauhoitettu energia ulos saman tien vauhdin kiihtyessä. Pidättelin Dädiä lähtemästä sen enempää rynnimään edelle, mutta perässämme tulevat ratsukot taisi olla samaa mieltä. Lujaa oli mentävä! Sälli sen sijaan vaikutti rauhalliselta ja koetti pitää perässä tulevat huligaanit aisoissa. ”Taitaa olla kaikilla kiire niitä sieniä metsästämään” totesin ja nauroin ohjissa roikkuen.

Kaviot kopsuivat metsän hiljaisuudessa kaikkien keskittyen hevosiensa pitelemiseen. Aurinko oli mennyt pilveen ja tuuli oli viilentynyt. Toivottavasti pääsisimme tallille ehjin nahoin. Yritin pitää kevennyksen askelien tahdissa, mutta askeleet olivat jotain laukan ja ravin sekoitusta, joten koin parhaaksi vain istua satulaan ja pidätellä oria entisestään. ”SEIS SEIS SEIS TÄÄLLÄ ON PUITA” Sanna huusi ja pysäytti ratsunsa. Samassa oli ketjukolarin ainekset kasassa, kun yritimme kaikki kolme perässä jarrutella kiihtyviä hevosiamme. Ohjasin Dädin Sällin viereen, jotta näkisin edessä olevan tilanteen paremmin. ”Ei hitto, mitäs nyt tehdään? Pitääkö näitä raivata pois edestä vai yritetäänkö päästä yli. Voishan tuolta kiertääkin jos vaan pääsee…” Luettelin ääneen ajatuksiani silmäillen samalla läpi oksien ja runkojen sekamelskaa. Olin jo valmis hyppäämään Dädin kanssa tämän luonnon muokkaamaan maastoesteen yli, mutta ehkä kuitenkin ratkaisumme oli toisenlainen….

Kuuntelin kasvavalla mielenkiinnolla Aleksin tarinointia: niin että kisamatka Pariisissa .. Menestystä, ruusukkeita, mainetta ja kunniaa ulkomaan kisakentillä? Onneksi katse oli pakko pitää pääasiassa oman hevosen korvien välissä, ratsastuspolun kiemurrellessa metsän lomaan, muutoin tässä olisi saanut tuijottaa taempana ratsastavaa miestä huuli pyöreänä ja kulmat koholla. Juupa juu, samanlaisista kisamatkoista kun itse sai vasta vain haaveilla. Oman kuluneen kesän kohokohtia kun oli suurinpiirtein ollut viikonloppu Aulangon kylpylässä, mutta jostain syystä sillä ei tehnyt mieli juuri nyt kehuskella. Ja Fannykin oli ilmeisesti tutustunut Aleksiin samalla kisareissulla! "Haha, no tuota joo, me ollaan Sateen kanssa kyllä vielä ihan alkutaipaleella ja saa nyt nähdä milloin päästään ensimmäisiin kisoihin ... Mutta kyllä joo, kisaaminen kiinnostaisi!" naurahdin hangaten hieman vaivaantuneesti samalla ehkä muustakin syystä kuin pelkästään raikkaan syysilman vuoksi punoittavia poskiani, mutta sitten huulilleni levisi kuitenkin aito hymy. Ainakin tälläisten kilpailijakonkareiden keskellä luulisi saavan motivaatiota entisestään ainakin yrittää kehittyä ja onneksi sekä Aleksi että Fanny vaikuttivat mukavilta, jopa tällaisen tavallisen harrastelijan silmiin; vaikka ehkä kahvipöydässä nyt ei viitsisikään niin korostaa menestystä ensimmäisessä puomiluokassa.

Kokemattomuuttamme kisakentillä ei kuitenkaan vielä tarvinnut onneksi ottaa sen suuremmin puheeksi, Sannan ehdottaessa ravaamista. Sade ponnahti notkeasti liikkeelle korvat hörössä ja sain alkuun tehdä useamman puolipidätteen sekä rauhoitella mustanruunikkoa äänelläni, jotta täysiverinen ei olisi kiilannut innoissaan edellä ravaavan voikon orin takapuoleen kiinni ja yrittänyt ehkä ohikin. Joskus Sateesta huomasi kyllä niin selvästi, että siinä oli kuumaa englantilaisen täysiverisen verta, arabin herkkyydestä nyt puhumattakaan! Onneksi tämä ei ollut mitään uutta, vaan tottuneesti keskityin vain pitämään oman kevennystahtini rauhallisena ja muistuttelemaan Sadetta jarruista istunnan avulla. Tammasta kuitenkin aisti, että se olisi mielellään nostanut vaikka laukankin. Keskittyessäni Sateeseen en kiinnittänyt niin huomiota ympäröivään maastoon, ennenkuin Sannan pysähtymiskäsky kajahti kuuluviin edestäpäin: polulla olikin kaatuneena puita. "Ptrrr, ptruu .." sain Sateen pysäytettyä onneksi juuri ennen muita ja ohjasin steppaavan tamman marjamättäille, jotta se ei tunkisi liian lähelle oreja viskellessään päätään hieman pettyneenä ravipätkän keskeytyessä. "Oho, onko täällä ollut jokin isompikin syysmyräkkä?" ihmettelin, kun katselin polulle kaatuneita puunrunkoja, joista muutama oli ihan hyvänkokoinenkin.

Emme ehtineet pitkään miettiäkään mitä tässä nyt kannattaisi tehdä, kääntyäkö takaisin vai miten, kun Sanna kiinnitti jälleen huomiomme ja sai kaikkien katseet kääntymään taivaalle. Damn ... mutisin hiljaisen manauksen ja käännyin muiden puoleen Sannan ja Aleksin ehdottaessa laavulle siirtymistä. "Joo, mennään vaan" nyökkäsin ja vilkaisin vielä kerran huolestuneesti taivaalle, jonne oli alkanut kertyä nopeasti raskaita tummia pilviä, ennen kuin ohjasin Sateen muiden perään; jättäydyimme tällä kertaa peränpitäjiksi, sillä tamma reagoi ihmisten hermoiluun ja pakitteli ensi alkuun ennen kuin nytkähti lopulta eteenpäin liikkeelle Aleksin ratsun perässä. Onneksi matka laavulle ei vienyt pitkään, vaikka ensimmäiset isot vesipisarat tipahtelivat jo taivaalta siinä vaiheessa kun laskeuduimme alas satuloista. Siinä vaiheessa kun talutin Sateen puolijuoksua muiden perässä pressukatoksen alle, taivas tuntui repeävän jo täysin ja oli vähällä etten kastunut läpimäräksi viime metreillä. 

"Huh ..." huokaisin kun sain vedettyä hieman epäröivän Sateen viimein myöskin suojan alle. Tamma korskahti ja astui muutaman kerran sivuun, mutta jäi sitten korviaan käännellen seisomaan muiden hevosten viereen, jännittäen selkeästi hieman pressukatokseen kohdistuvaa sateen ropinaa. "Onpa hyvä, että teillä on täällä tällaiset, ei taida olla ensimmäinen kerta kun sade yllättää?" hymyilin taputellessani rauhoittavasti Sadetta kaulalle, muutama vesipisara kypäräni lipasta alas hietikkoon tipahtaen. "Joten, mitäs keksitään odotellessa?" virnistin. Tunnelma oli kieltämättä varsin tiivis kun neljä hevosta ratsastajineen oli ahtautunut saman katoksen alle, mutta mieluummin näinpäin kuin yksin ollessa, sateen värjätessä maiseman harmaaksi. Ilma viileni nopeasti sateen myötä ja huomasin hieman täriseväni pitkähihaisessani, olisi sittenkin pitänyt ottaa se takki mukaan tallinovesta. Toiveikkaana siirryinkin lähemmäs Sadetta, toivoen että tammasta huokuisi edes hieman ylimääräistä lämpöä.