|
|
Julkaissut Amelie Backlund Nov 5, 2019 18:54:13 GMT 2
Sinevan Ceruleo, "Kovu"Suomalainen puoliveriori
Omistaa Amelie Backlund
Omat sivut |
|
|
|
Julkaissut Amelie Backlund Jan 3, 2020 16:52:02 GMT 2
Heräteostoksia(ko)
17. lokakuuta 2019
"Odotettavissa on isosti liikkuva ja reagoiva, kookas ja rohkea hevonen, jos se vanhempiinsa lainkaan tulee."
Niin siinä luki, Facebookin myynti-ilmoituksessa jota scrollailin jo peräti kolmatta kertaa tuona päivänä. Enhän mä varsaa mihinkään tarvinnut - enkä oikeastaan uutta hevostakaan. Palattuani Aleksin kanssa samaa matkaa Hollannista Suomeen olin kuitenkin alkanut kaipaamaan taas ihan omaa hevosta, jonka kanssa voisi tehdä mitä lystää eikä kukaan olisi tunkemassa nokkaansa joka asiaan. Aleksikin oli tuonut mukanaan Hollannista hienon - täytyihän munkin siis pitää edes vähän silmällä hevosmarkkinoiden tarjontaa ihan perustellusti.
"Jaahas. Sitä ollaan sitten varsaa hankkimassa. Ja minun maille vieläpä ihan lupaa kysymättä", Aleksi oli hiippaillut jostain taakseni ja keskeytti ajatukseni hörähtäen mukahauskasti. Pyöräytin silmiäni ja käännyin miestä kohti ikivanhalla tietokonetuolilla, joka vingahti ikävästi äkkinäisen liikkeen seurauksena. "Tässä mitään hankkimassa olla. Enkä varmasti toisi tämmöiselle tilalle yhtäkään kopukkaa, jossa tuolitkin lahoaa persuuksen alta", tuhahdin leikkisästi, mutta kasvoni vääntyivät kuitenkin virneeseen. Aikani stalkattuani komean ruunivoikon sukua suljin selaimen huokaisten ja lähdin Aleksin mukaan karsinoita siivoamaan. Siitä päiväni tallilla olivatkin lähinnä koostuneet jo muutaman viikon ajan.
"Hei kuule..." Aleksi aloitti nojautuessaan talikon varteen mietteliään näköisenä. Keskeytin hetkeksi työni nostaen käden lantiolleni ja kohotin hieman kulmiani kysyvästi tummapiirteisen miehen suuntaan. "Mun mielestä sun kannattaisi oikeasti harkita sitä hevosen ostoa. Se varsa oli aika kiva. Tai siis... kyllähän täällä olis tyhjiä karsinapaikkoja vielä ja me tottakai autettais tarvittaessa kouluttamisessakin", hän soperteli ja katsoi mua silmiin kerrankin vakava ilme naamallaan. Katselin Aleksia hetken hiljaa ja uppouduin hetkeksi omiin ajatuksiini. Pärjäisinkö mä maitovarsan kanssa? Vaikka olinkin ratsastanut paljon erilaisisa nuoria hevosia, niin yhtäkään en ollut koskaan kouluttanut itse alusta saakka. Purin huultani ja sanoin sitten: "Mä en tiedä. Kyllähän se oma hevonen olis kiva, mutta toisaalta en edes tiiä oonko asettumassa aloilleni tai mihin mä muutan ja mitä edes haluan tehdä seuraavaks elämälläni", huokaisin ja hieraisin vaivaantuneena niskaani. "Kyllähän se hevonen sun mukana kulkee", Aleksi sanoi hymyillen rohkaisevasti.
Illalla selasin taas varsan myynti-ilmoitusta. Ja heti seuraavana aamuna. Siinä hetkessä päätin, että mun oli pakko jättää ostotarjous edes oman mielenrauhani saavuttamiseksi. Olin aiemminkin ihaillut Daniel Susinevan kasvatteja ja hevosia - niillä oli hyvä maine näillä mailla. Tuskin saisin edes vastausta tarjoukseeni, mutta enhän mä mitään menettäisi vaikka yrittäisin edes.
Muutaman päivän kuluttua mulle oli kuitenkin tullut yksityisviesti Facebookissa. Enkä voinut uskoa silmiäni, kun näin viestin sisällön. Tässä vaiheessa mun piti myöntää nöyränä Aleksille, että meidän olisi todellakin lähdettävä katsomaan hevosta paikan päälle.
|
|
|
|
Julkaissut Amelie Backlund Jan 6, 2020 22:45:18 GMT 2
Pukumiehiä ja suuria tunteita
12. marraskuuta 2019
"Auts!" suustani pääsi tahaton rääkäisy, kun orivarsa laski kavionsa suoraan tennareiden peittämien varpaideni päälle. Ruunivoikko läsipää pyöräytti silmiään villisti ja hypähti loitommas. "Ihan iisisti nyt", rauhoittelin Kovua tuhahtaen ja pitelin kipeää varvastani. Mustelma siihen ainakin tulisi. Kovu ei selkeästi oikein osannut arvostaa saamaansa harjausta - paikallaan seisominen ei tuntunut sisältyvän orin lempipuuhiin. Yrittäessäni jatkaa harjaamista Kovu hamusi hihaani ja lopulta nappasi siitä melko voimakkaastikin kiinni hampaillaan. "Hei!" huudahdin jo aiempaa tuohtuneempana ja nappasin epämääräistä kuolaa valuvan takkini pois pienen tuholaisen suusta. Samassa havahduin tallin betonilattiasta kaikuvaan kopinaan. Joku tuntui kävelevän käytävällä kohti meitä.
"Moi! Pihalla ei näkynyt ketään ja kuulin täältä ääniä, joten päätin tulla kysymään neuvoa", matala miesääni sanoi karsinan oven toiselta puolelta ennen kuin kerkesin tajutakaan. Vasta siinä vaiheessa tajusin kääntyä ympäri ja silloin huomasin tuijottavani suoraan tulokkaan ruskeisiin silmiin. Mies oli hyvin komea - pitkä ja tumma. Sitten se väläytti mulle ystävällisen Pepsodent -hymynsä. Ja sitten muistin, miltä itse näytin sillä hetkellä. Ei helvetti. Jalassa oli puhkikuluneet vansit yhdistettynä urheilutrikoisiin. Hiukset olivat sotkuisella nutturalla ja päällä oli pelkkä collegepaita sekä toppatakki. Meikkiä ei ollut nimeksikään kasvoilla, sillä en ollut odottanut näkeväni ketään tuona päivänä.
"Ai moi", kakeltelin lopulta ja livahdin ulos karsinan ovesta kumisuka kädessäni. Kovu höristeli uteliaasti korviaan tulokkaalle karsinan oven toiselta puolen. "Etsin Elias Vihiniemeä. Satutko tietämään, missä hän on?" mies kysyi katsoessani häntä kasvot hämmästyksestä punoittaen. Tummaverikkö mittaili mua päästä varpaisiin yrittäen olla näyttämättä sitä liian selkeästi mulle itselleni. "Se on varmaan asuinrakennuksella. Sinne menee tie maneesin vierestä", neuvoin viittoen kädelläni pihan suuntaan. Seurasi hetken hiljaisuus. "Ai siis minkä vierestä?" mies kysyi varovasti. "Maneesin", toistin entistä hämmentyneempänä. Koska toisen katse oli yhä kysyvä, jatkoin vielä: "Siis se halli, jossa ratsastetaan. Sellainen iso rakennus tossa pihalla. Sen vieressä menee leveä tie, josta pääset talolle. Kai sä tiedät, mikä on talo?" Miehen kasvot venähtivät. Tämä nyökkäsi, kiitti nopeasti ja poistui sitten tiehensä.
Kävelyttäessäni Kovua hetken päästä kentällä näin samaisen miehen poistuvan tummanpuhuvaan Bemariinsa ja ajavan tiehensä. Elias seisoi talon etuovella mietteliään näköisenä hetken aikaa. Aurinko pilkisti pilvien takaa valaisten pihamaata ja ilmassa leijaili muutama hassu lumihiutale. Ilmeisesti liki kymmenen asteen pakkanen ajoi lopulta sisälle painelevan Eliaksen kuitenkin tiehensä. Tunnelma oli jotenkin outo, mutten viitsinyt puuttua asiaan. En ainakaan nyt.
Kovu pyrähti vieressäni raviin ja teki heti perään pienen pukkihypyn. Päätin irroittaa orin riimunnarun ja antaa sen juosta hetken aikaa vapaana kentällä. Pohja oli ihan hyvässä kunnossa siihen nähden, että eilen oli tullut unta aikamoisella tahdilla. Ori esittelikin heti pienen pätkän laukkaa ja uuden sarjan pukkihyppyjä. Ilma höyrysi kevyesti Kovun puhistessa innostuksissaan ilmaa sieraimistaan. Sillä välin kun ori purki energiaansa juoksemiseen, kannoin itse vajasta kentän keskelle muutaman värikkään puomin. Kovu katseli touhujani kiinnostuneena kauempaa ja ravasi aina välillä lähemmäs pöristen korvat höröllä. “Sä oot aika utelias tapaus”, naurahdin kurottaessani silittämään orin kaulaa.
Kovu oli melko hämmentynyt kentällä makaavista puomeista, mutta uskalsi kuitenkin tutkia niitä ihan lähietäisyydeltäkin. Siitä huolimatta orivarsa ei meinannut aluksi millään ymmärtää, ettei puomeja tarvitse kiertää vaan niiden ylikin voi mennä. Joka kerta, kun itse kävelin puomien yli hypähti Kovu sivummalle ja ravasi luokseni takaisin kauempaa kiertäen. Taskussani olevat namit tuottivat kuitenkin nopeasti tulosta - ensin pelkät etujalat astuivat yhden puomin yli ja lopulta ori ylitti puomin kokonaan ihan huomaamattaan. Sen jälkeen onnistuimmekin kävelemään kaikkien kolmen puomin yli molempiin suuntiin käynnissä ja kerran ravissakin. Halusin pitää treenit lyhyinä ja monipuolisena, joten muutama onnistuminen riitti. Kehuin Kovua hurjasti ja irtojuoksutin sitä sitten muutaman kierroksen verran vielä laukassa kentän ympäri. Lopulta nappasin orin takaisin kiinni riimunnarun päähän ja tarjosin sille vielä parit namipalat rapsutellen samalla otsatukan alta orin vaaleaa karvaa.
Kun Kovu seisoi tarhassaan nyhtäen heinää muiden hevosten seurassa, lähdin itse viemään orin varusteita talliin ja sekoittamaan hevosten päiväruokia. Tallin ovella vastaan pyyhälsi kuitenkin ilmeetön Elias, joka jatkoi matkaansa ohitseni vilkaisemattakaan minua. “Hei, onko kaikki hyvin?” yritin huhuilla vielä miehen perään. Hän ei kuitenkaan vastannut. Eikä edes kääntynyt vilkaisemaan taakseen. Ihan kuin hän olisi sulkeutunut ihan täysin johonkin omaan kuplaansa sen jälkeen, kun se pukumies oli vieraillut tilalla.
|
|
|
|
Julkaissut Amelie Backlund Feb 3, 2020 9:34:51 GMT 2
Miehet - kaiken pahan alku ja juuri3. helmikuuta 2020"Niinhän se vaan menee, että mies on perheen pää", Aleksi tokaisi itsetietoisesti hymyillen ja kiepautti Fellun harjaan jälleen yhden uuden letin. "Joo totta, jos päämäärä on suo", tuhahdin silmiäni pyöräyttäen. Aleksi ja Elias olivat saaneet kuningasidean ja päättäneet ostaa uuden kenttäratsun. Eikä minkä tahansa kenttäratsun, vaan ponin. Siis ponin. Kaksi aikuista, pitkää miestä. "Eikö Iltiksessä ollut joku artikkelikin siitä tutkimuksesta, jossa kerrottiin miesten aivojen olevan erilaiset kuin naisten?" Anu kurkki Seran karsinasta mua kohti hymyillen. "Sellaista asiaa ei ole olemassakaan kuin miehen aivot!" parahdin teatraalisesti ja vetäydyin harjaamaan taas Kovua, joka paraikaa roikotti suussaan pölyharjaansa. "Ja tässä on elävää todistusaineistoa siitä", mutisin vielä itsekseni napaten harjan parempaan talteen. "No niin ja sitten hymyä!" Aleksi hihkaisi kentän laidalta. Riisuin toppatakin päältäni ja heitin sen kentän aidalle. Haroin hieman hiuksiani ja sen jälkeen Kovun kiiltävää harjaa. Tarkoituksena oli ottaa edustuskelpoinen kuva tai pari, jotka kehtaisi julkaista Facebookissa ja mahdollisesti koota niistä materiaalia myös orikuvastoon. Kovu suorastaan kiilsi puhtauttaan ja näytti ylväältä. Mun huoliteltuun olemukseen kuuluivat puolestaan uudet farkkuratsastushousut ja hartaasti toteutettu meikki. Mikä voisikaan mennä pieleen? No, miehet tietysti. Ne eivät sitten ymmärtäneet mitään ajoituksen päälle. Kaikista maailman hetkistä Aleksi päätti painaa kameran laukaisinta juuri sillä hetkellä, kun latelin hänelle listaa neuvoistani kuvakulmaa varten. Eikä se edes noudattanut niitä ohjeita. Se siitä täydellisestä Kovun 1-vuotiskuvasta sitten. |
|
|
|
Julkaissut Aleksi Vaalavuo Jun 9, 2020 23:15:11 GMT 2
Maanantai
8. kesäkuuta 2020
Tänään taas todistettiin, että maanantai oli maineensa veroinen. Koko edellisen päivän oli satanut vettä ja sen mukaiselta näytti myös laidun. Ja Kovu, joka oli muuttunut yhdessä yössä rautiaaksi. Orin nähdessäni mun ensimmäinen reaktio oli facepalm. Mut oli nimittäin nakitettu hoitamaan ja liikuttamaan Kovu sen johdosta, että Amelie oli lähtenyt Ruotsiin sukulaisiaan tapaamaan. Tai niin se oli ainakin väittänyt, vaikka todellisuudessa mä epäilin naisella olevan muukin syy yhtäkkiseen Ruotsi-innostukseensa - nimittäin Hannaby Hanami Weekin Anton, johon se oli tutustunut Ruotsissa.
Ei siinä auttanut muu kuin raahata Kovu takapihan pesupaikalle ja heittää sadeloimi suoraan pesukoneeseen. Onneksi oli kesä, joten pesu sujui melko vaivattomasti. Kovukaan ei tuntunut pistävän pahakseen saadessaan viilennystä vedestä. Tänään olikin jo mukavan lämmin ja kesäinen päivä eilisen koiranilman vastapainoksi. Pesun päätteeksi vetelin karvan kuivaksi hikiviilalla ja sitten ori sai pikaisen harjauksen sekä kavioiden puhdistuksen.
Kovulla oli aina pieni pilke silmäkulmassa ja mun mielestä se oli hirveän kiva piirre tuossa orissa, koska se toi siihen tietynlaista eloisuutta. Se hamusi mun hiuksia, kun harjasin sen etujalkoja ja sitten se pörisi kiinnostuneesti kissalle, joka oli ilmestynyt naapuritalosta meidän pihamaalle. Lopuksi ori tutki mun taskut herkkujen varalta ja hellyin antamaan sille pari porkkanapalaa, jotka se rouskutteli parempiin suihin nyökytellen samalla vimmatusti päätään.
Kentällä ori liikkui heti mukavasti omalla moottorilla lämpimästä kelistä huolimatta. Kovu suorastaan puhisi innosta korvien pyöriessä samalla propellin lailla. Liikkeissä pystyi kuitenkin havaitsemaan pientä jäykkyyttä, joten päätin alkulämmittelyksi myös vähän venytellä hevosta. Aluksi nostelin orin jalat vuorotellen koukussa ilmaan ja sen jälkeen kävin kaikki jalat uudestaan läpi ohjaten Kovua suoristamaan jalkansa. Lopuksi tarjosin sille vielä pari porkkanapalaa etujalkojen välistä, jolloin hevonen joutui venyttämään kaulaansakin. Onneksi hevoshieroja tulisi käymään ensi viikolla.
Venyttelyjen jälkeen kävimme Kovun kanssa kaikki askellajit läpi liinassa. Orilla oli paljon virtaa ja se siirtyi lennokkaasti askellajista toiseen. Hidastaminen tosin tuntui olevan välillä hirvittävän epämieluisaa Kovulle ja sitä saikin toppuutella vähän väliä. Jokunen ilopukkikin taisi orilta päästä siinä vauhdin hurmassa.
Kovu sai vielä laukkailla vapaasti kentällä siihen saakka, kunnes aidan toisella puolella kasvava vihreä ruoho alkoi kiinnostaa enemmän. Matkalla talliin vastaan tulivat Elias ja Grim, joille Kovu jaksoi vielä hörähdellä ja esitellä passagea muistuttavaa tanssahteluaan.
|
|
