|
|
Julkaissut Aleksi Vaalavuo Nov 5, 2019 19:01:57 GMT 2
Callahan, "Cabo"Lusitano-ori
Omistaa Amelie Backlund
Omat sivut |
|
|
|
|
Julkaissut Aleksi Vaalavuo Jan 3, 2020 18:08:39 GMT 2
Reissu Englantiin
20. marraskuuta 2019
"For sale! Beautiful lusitano stallion. Needs a confident rider as a nice responsive ride." Luin jo toista kertaa nuoren orin myynti-ilmoitusta, joka komeili pitkäaikaisen tuttuni Nathan Blackwoodin Facebook-seinällä. Sen pidempään asiaa miettimättä päätin napata puhelimen kouraani ja etsin miehen numeron yhteystietojen syövereistä.
"Siis ai mitä että?!" Amelie huudahti ja nosti katseensa kädessään pitelemistään pinteleistä, joita hän oli mitä ilmeisemmin laittamassa pesuun pyykinpesukoneen edessä kyykkiessään. "Niin. Sä lähdet mun mukaan Englantiin ensiviikolla ja koeratsastat myös sen hevosen. Et voi kuitenkaan ratsastaa vielä Kovulla, niin siitä tulis sulle oikein hyvä kakkoshevonen", virnistin nojaillen varustehuoneen oviaukkoon. Vaaleahiuksinen nainen nousi niin nopeasti ylös, että hänen päänsä kolahti kovaäänisesti pesukoneen yläpuolella olevan hyllyn kulmaan. "Ai saatana!" nainen vaikeroi ja piteli kiinni otsastaan. "Mä oon sanonu vaikka kuinka monta kertaa, että tuosta hyllystä ei oo mitään hyötyä. Jos se ei lähde siitä ja vähän äkkiä, niin haen moottorisahan ja pistän sen keskeltä poikki vaikka sitten omin käsin", Amelie ulvoi ja viittoi varsin teatraalisesti käsillään. Mä en puolestani voinut pidätellä sisältäni kumpuavaa naurua, joka tuntui ärsyttävään naista yhä enemmän. "Lupaa mulle, että lähdet mun mukaan katsomaan sitä hevosta. Sitten mä voin ottaa sen hyllyn irti ihan ruuvimeisselillä", naurahdin ja seuraavaksi yritin tekaista kasvoilleni parhaimman koiranpentuilmeeni. "Joo ihan sama, kunhan tuo rötiskö lähtee tuosta seinästä", Amelie tuhahti ja mä lähdin hakemaan työkalupakkia niiltä jalansijoiltani.
Viikkoa myöhemmin me tosiaankin lähdettiin ja päästiin perille asti. "What's his name?" Amelie kysyi Nathanilta ojentaessaan kätensä kohti kimoa oria. "Dragon", Nathan vastasi hymyillen, mutta vieressä seisovan naisen naama venähti. "No, definitely not", tämä vastasi määrätietoisesti ja astui sitten karsinaan. Purskahdin hyväntuuliseen nauruun ja selitin Nathanille, että naisen kanssa ei kannattaisi ruveta väittelemään asiasta. Amelie oli sellainen persoona, että jos hän jotain päätti, niin sitä päätöstä ei pyörretty.
Callahan osoittautui varsin kivaksi hevoseksi, vaikka sen hetkinen omistaja ei pitänytkään orin herkkyydestä ja reaktiivisuudesta. Vaikka Amelie oli väittänytkin viimeiseen asti menomatkalla, että me ei lähdettäisi takaisin Suomeen hevosen kera, niin hänen ilmeensä oli paljonpuhuva ravatessaan orilla ympäri kenttää. Siinä ihastui päätä pahkaa yksi jos toinenkin.
|
|
|
|
|
Julkaissut Amelie Backlund Jan 13, 2020 14:37:58 GMT 2
Hiljaa hyvä tulee
14. joulukuuta 2019
Kello oli vasta vähää vaille yhdeksän aamulla. Aurinko alkoi pikkuhiljaa pilkottaa puiden takaa. Suurin osa hevosista seisoi loimitettuina tarhoissaan syömässä heiniään. Lumisen pihan poikki juoksi mustavalkoinen kissa - muuta liikettä tallipihalla ei äkkiseltään huomannut. Maneesissa oli kuitenkin valot. Ja yksinäinen ratsukko.
"Lauk-ka", helähdin epätoivon kuultaessa äänestäni. Yritin maiskuttaa, kääntää hevosta ympyrälle, nostaa laukkaa suoralta ja kaikkea mitä mieleeni juolahti. Silti Cabo ei nostanut laukkaa - ravasi vain kovempaa ja otti satunnaisia sivuaskeleita. Tätä oli jatkunut ties kuinka kauan - mä en vain saanut hevosta laukkaamaan, vaikka maastakäsin sen kanssa ei ollut mitään ongelmaa. Hidastin orin hetkeksi käyntiin, ratsastin pari volttia ja pyysin kimon taas raviin. Jälleen uusi yritys, joka ei tälläkään kertaa tuottanut tulosta. Olin ratsastanut monia nuoria hevosia. Osan kanssa laukan opettelu oli hankalaa, mutta Cabolla oltiin kuitenkin ratsastettu jo jonkin aikaa eikä laukannosto ollut sille uusi asia. Hevonen oli kuitenkin tarkistettu ja kuvattu kauttaaltaan, joten en millään voinut ymmärtää miksi se ei halunnut laukata.
Olin jo luovuttamaisillani, kunnes hätkähdin kuullessani tutun äänen jostain kauempaa. "Nojaa Amelie taaksepäin. Ja myötää sisäohjalla vaikka vähän liioitellustikin", Elias sanoi tarkkaillen meitä kauempaa. Mulla ei ollut mitään hajua, mistä mies oli ilmestynyt, mutta ilmeisesti hän oli kerennyt katsella meitä jo jonkin aikaa. Poskeni punastuivat hieman. Hävetti. Mitähän se nyt ajatteli musta? Mä olin muka työskennellyt hevosten parissa enkä saanut edes hevosta laukkaamaan. Tein kuitenkin niin kuin mies käski. "Rentouta lantio, älä tuuppaa sitä eteenpäin. Se hevonen on niin herkkä istunnalle, että se ei laukkaa jos et istu ihan hiljaa ja anna sille tilaa. Vaikka pohkeella pyydätkin sitä eteen, niin sun kropan asento estää sitä laukkaamasta", vaaleahiuksinen mies jatkoi neutraalisti.
Käänsin Cabon ympyrälle ja nojasin hieman taaksepäin. Tällä kertaa keskityin tosissani siihen, etten lähde yliratsastamaan hevosta ja työntämään lantiotani eteen. Tein pienen puolipidätteen ja myötäsin sitten tavallista enemmän sisäohjasta. Ja kas kummaa, hevonen nosti myötälaukan ongelmitta. Katsoin hyvin hämmentyneenä maneesin laidalla hymyilevään Eliakseen. Kai se oli myönnettävä, että hän oli ihan pätevä valmentaja, vaikkei tämä ollutkaan hevosten parissa vielä montaa vuotta työskennellyt.
|
|
|
|
|
Julkaissut Amelie Backlund Apr 11, 2021 14:23:17 GMT 2
Puunauspäivä
11. huhtikuuta 2021
Cabon harmaanhohtoinen karva kiilsi kauniisti auringon säteiden osuessa siihen. Aurinko paistoi ensimmäistä kertaa varmaan puoleen vuoteen pilvettömällä taivaalla ja hyväili lämpimillä valonsäteillään Vihiniemen tallipihaa. Tuon suorastaan harvinaislaatuisen valoilmiön näkeminen pitkästä aikaa piristi kummasti ja se loi muhun ihan uudenlaista tarmoa taas pitkän talven jälkeen.
Samaan aikaan mua kuitenkin jännitti vähän. Mulla oli viime aikoina ollut yksityiselämässäni vähän rankkaa ja treenaaminen oli jäänyt tietyllä tapaa vähän pintapuolisemmaksi talven aikana. Sanna oli kuitenkin saanut suostuteltua mut osallistumaan Cabon kanssa tämän vuoden Tie Tähtiin -kilpailuihin. Ei se itse kisaaminen mua varsinaisesti jännittänyt - olinhan mä kilpaillut kouluratsastuksessa jo teinivuosista saakka. Tällä kertaa me kuitenkin kilpailtaisiin joukkueena ja mun oma suoritus tulisi vaikuttamaan myös muihin kilpailijoihin. Vaikkei kilpailu ollut mulle itselle edes niin tärkeä juttu, niin en mä silti haluaisi tuottaa muille pettymystä. Etenkään Sannalle, joka oli ollut mun tukena koko talven ajan.
Tallipihan hoitopuomiin kiinnitetty Cabo venytteli alahuultaan tyytyväisen näköisenä, kun hieroin kumisualla sen säkää. Kimo ori oli varsin komea ilmestys, mutta näin keväisin sen pitäminen puhtaana aiheutti harmaita hiuksia. Etenkin, kun Cabo ei varsinaisesti vältellyt kuralätäköitä, vaan tuntui jopa nauttivan kuravellissä läträämisestä ja rallittelusta tarhakavereiden kanssa. Kisaviikosta ja orin puhtaana pidosta tulisi varmasti mielenkiintoinen yhtälö. Täytyisi varmaan kääriä ori kauttaaltaan pinteleiden peittoon, mikäli aikoisin kilpailla siistin näköisellä hevosella.
Kun olin käynyt Cabon karvan läpi kumisualla, kastoin pesusienen pihalle kantamaani ämpäriin ja huuhtelin Cabon jalat sekä mahanalusen huolellisesti. Cabo jaksoi seisoskella yllättävän rauhallisesti paikoillaan, eikä nuori hevonen tuntunut juurikaan hötkyilevän, vaikka joku aina välillä kulkikin ohitse. Pesun jälkeen leikkasin pitkäksi venähtäneet vuohiskarvat lyhyemmäksi ja samalla tasoittelin hieman myös orin harjaa ja häntää. Tai ainakin yritin tasoitella - sillä oria tuntui tässä vaiheessa kiinnostavan ihan mielettömän paljon pihamaalla hyppelevät pikkulinnut.
“No tulipas hänestä nyt komea”, Aleksi kehaisi, kun hetkeä myöhemmin talutin Cabon karsinaansa päiväheiniään odottelemaan. “Mä vähän luulen, että tuolle Tiuhtinkin rokkitukalle kannattais tehdä jotakin ennen kisoja”, naurahdin, kun Aleksi tuli hiplailemaan Cabon otsatukkaa rapsuttaen sitten orin päätä. “Musta ei taida kyllä olla sen hulivilin parturiksi”, Aleksi puuskahti, mutta vaikutti kuitenkin mietteliäältä kun tokaisin, ettei Tiuhti-parka näkisi tukkansa alta pian enää esteitäkään.
[HASH]TieTahtiin2021
|
|
|
|
|
Julkaissut Amelie Backlund Apr 17, 2021 21:30:28 GMT 2
Tunteiden vuoristorataa
17. huhtikuuta 2021
Ikiliikkuja. Se oli se sana, joka mulle tuli mieleen, kun katselin Sannaa. Siitä asti, kun olimme saapuneet Helsinkiin kisapaikalle, oli nainen viipottanut menemään tuhatta ja sataa paikasta toiseen. Sen suhteen meidän joukkueen nimivalinta oli ainakin mennyt ihan nappiin, joka muuten (yllättäen) oli Sannan käsialaa. Sanna oli ihana, mutta välillä se oli kyllä kaikessa hyväntahtoisessa hösellyksessään vähän turhan sählä. Nyt se oli taas unohtanut jotkut leipomansa pullat autoon ja oli hätää kärsien tutkimassa hirveällä tahdilla läpi takkinsa taskuja löytääkseen hukkaamansa auton avaimet.
Anu oli taas ollut tavallista hiljaisempi. Nytkin se vain nojaili mietteliään oloisena Rokin karsinan oveen sillä välin, kun mä letitin Cabon harjaa viereisessä karsinassa. Tyttö oli ollut alun alkaenkin varsinainen hermoraunio ensimmäisen osakilpailun lähestyessä, mutta nyt se oli kireä kuin viulun kieli, sillä Sanna oli ilmoittanut Anun ja Rokin kilpailemaan metrin esteluokkaan joukkuekisaa edeltävänä päivänä ja luokka oli mennyt mönkään. Anu yritti pysyä reippaana ja se oli naureskellut kisojen jälkeenkin meidän typerille vitseille, mutta kyllä siitä huomasi, miten paljon sitä todellisuudessa harmitti. Toivottavasti tyttöparka saisi nukuttua yöllä, ettei myös huominen kisasuoritus kaatuisi jännittämiseen.
Aleksi ja mä sen sijaan osattiin ottaa kisat aika lunkisti. Mutta vaikka olin itsekin kilpaillut isoilla kilpa-areenoilla ulkomaillakin, kutkutteli mun vatsanpohjassa silti pieni perhosparvi. Mutta se tuntui oikeastaan vain ihan kivalta, koska jollakin tapaa se toi kisoihin tietynlaista tunnelmaa, josta mä pidin. Havahduin mietteistäni, kun kuulin Aleksin huhuilevan mua selkäni takaa. “En mä jaksa ootella enää. Me mennään jo Tiuhtin kanssa”, mies tokaisi heilauttaen kättään kohti ponia, joka seisoi Aleksin pitelemän riimunnarun toisessa päässä. “Juu me tullaan hetken päästä”, tokaisin. Aleksi jäi hetkeksi tuijottamaan kuin odottaen, että olisin tokaissut perään vielä jotakin nasevaa. Mä päätin kuitenkin säästää Anun ja Sannan hermoja (tai ainakin sen, mitä niistä oli vielä jäljellä) pitkän automatkan jälkeen ja jatkoin Cabon harjan näpräämistä vielä parin letin verran.
Cabo liikkui liinan toisessa päässä letkeän näköisesti. Ori vaikutti rennolta ravaillessaan ympyrällä, vaikka vieras ympäristö saikin sen hieman tavallista valppaammaksi. Juoksutin kimoa hetken aikaa molempiin suuntiin käyden kaikki askellajit vuorollaan läpi. Cabo reagoi nopeasti ja ongelmitta ääniapuihini, vaikka laukkaa nostaessa se intoutuikin heittämään pari näyttävää ilopukkia, joista myös maneesin toisessa päässä oleva Tiuhti tuntui keräävän kierroksia. Annoin Cabon laukata muutaman kierroksen oikein reipasta laukkaa, kunnes pyysin sitä hidastamaan jälleen raviin. Ja hetken päästä puolestaan käyntiin. Huomenna olisi ensimmäinen kisapäivä, joten kevyt jumppailu riittäisi tälle illalle hyvin.
[HASH]TieTahtiin2021
|
|
|
|
|
Julkaissut Amelie Backlund May 2, 2021 18:26:49 GMT 2
A match made in heaven?
28. huhtikuuta 2021
Kisaviikko eteni hurjaa vauhtia eteenpäin, mutta siitä huolimatta aina löytyi jokin sopiva pieni väli vilkaista vähän Tinderin miestarjontaa. Mistäs sitä tietäisi, jos mun unelmien mies löytyisikin jostakin kisakaupungista.
Pari päivää sitten mä olin matchannut jonkun vasta tampereelle opiskelujen muuttaneen miehen kanssa. Se oli mua pari vuotta vanhempi ja ihan komeakin. Tosin yhdessä kuvassa sillä oli ollut päällään mauton Guessin paita, jota se itse piti ilmeisesti kovinkin tyylikkäänä. Se oli vähän laskenut pisteitä. Mies oli halunnut tavata mut ja olin selittänyt hälle, että mulla oli melko kiireistä juuri nyt, kun treenasin ratsastuskisoja varten. Sen lapsuudenkodissa oli kuulemma ollut hevosia ja siskokin omisti ilmeisesti nykyään jonkun hevosen. Siispä se oli ehdottanut, että se tulisi moikkaamaan mua Vihiniemeen ja katsomaan samalla hevosia. Olin ensin epäröinyt, mutta lopulta todennut, että mikäpä siinä. Mukavaahan se oli, jos mies ymmärsi myös hevosten päälle.
Keskiviikkona mä sitten hain Cabon ensitöikseni sisälle sillä välin, kun odottelin deittiäni. Olin pukeutunut huolitellusti - kuten aina - ja sen lisäksi pukenut myös hillitysti koruja, jota en yleensä tallille tullessani tehnyt. Kokemuksen syvällä rintaäänellä voin todeta, ettei ollut kiva jäädä kaulakorusta kiinni hevosen jouhiin. Kelit olivat onneksi olleet kuivat ja Cabokin oli pysynyt mukavan siistinä osakilpailuiden välissä. Toki mä aikoisin silti puunata sen kunnolla ennen seuraavaa kisapäivää, mutta nyt sitä ei onneksi tarvinnut olla koko ajan hinkkaamassa vesiletkun kanssa puhtaaksi.
Cabo seisoi solariumissa, kun Valtteriksi itsensä esitellyt mies viimein saapui talliin. Ja Valtterista muuten näki kilometrin päähän, ettei tämä ollut mikään kokenut hevosmies. Mä joudun jopa näyttämään sille, miten kumisukaa pidetään kädessä. Eikä muuten tullut kysymykseenkään, että se olisi uskaltanut, saati sitten osannut, puhdistaa Cabon kaviot tai selvittää sen hännän. Siinä vaiheessa, kun syötimme Cabolle leipää, eikä Valtteri uskaltanut astua metriä lähemmäksi Cabon päätä, ettei se puraisisi miestä sormesta, en tiennyt olisinko purskahtanut nauruun vai säälinyt miestä.
Kun Cabo oli harjattu ja Elias oli astellut talliin vähän matkan päähän Grimin karsinaan, oli Valtterin olemus muuttunut jotenkin vaivaantuneeksi. Meidän keskustelu ei tuntunut luistavan yhtään, sillä vaikka mies oli viestien perusteella antanut itsestään avoimen ja itsevarman kuvan, niin nyt se oli vain kummallisen oloinen tuppisuu. Reppana suomalaisjuntti poistui paikalta siinä vaiheessa, kun sanoin valmennukseni alkavan. Se oli sanonut laittavansa mulle myöhemmin viestiä vielä seuraavasta tapaamisesta ja mä olin vain nyökytellyt, vaikka tiesin jo, etten varmasti lähtisi enää toisille treffeille sen kanssa. Onneksi kisat pitivät mut kiireisenä ja pystyin käyttämään niitä hyvänä tekosyynä, ettei tarvitsisi nähdä uudelleen.
[HASH]TieTahtiin2021
|
|
|
|
|
Julkaissut Amelie Backlund Jun 9, 2021 19:43:05 GMT 2
Vaihtamalla paranee (ainakin joskus)
2. kesäkuuta 2021
Mun ja Cabon osalta Tie Tähtiin -kilpailu oli sujunut melko vaihtelevin tuloksin. Olimme voittaneet yhden osakilpailun, mutta nyt viimeisimmässä osakilpailuissa ennen finaalia olimme olleet luokkamme viimeisiä. Ja se, jos mikä oli mun mielestä turhauttavaa. Vaikka sellaistahan nuoren hevosen kanssa kisaaminen oli - välillä onnistumisten vastapainoksi oli otettava takapakkia. Tai niin Aleksi ainakin jaksoi jankata mulle aina kyllästymiseen asti. Mun olisi vain välillä tehnyt mieli antaa olla ja heittää hanskat tiskiin. Tilannetta ei ainakaan helpottanut Elias, joka jaksoi mäkättää jatkuvasti meidän huonoista lisäyksistä, joista meidän huonot prosentit kuulemma johtuivat. Mutta mitäpä hittoa mä sille mahdoin, ettei mun barokkirotuinen hevonen venynyt samoihin mittoihin isoliikkeisten puoliveristen kanssa?
Yhtenä päivänä Facebookia selatessani mä sitten törmäsin ilmoitukseen, jossa joku kiertävä valmentaja oli saapumassa Tampereelle. Anne Pohjoinen ei nimenä itsessään kertonut mulle mitään, mutta ajattelin sen johtuvan ehkä vain siitä, että nainen asui päätoimisesti ulkomailla.Ja vieläpä Saksassa, kilparatsastuksen luvatussa maassa. Nähtyäni ilmoituksen kuvat vaaleatukkaisesta, sirorakenteisesta kouluratsastajasta, olin varma, että nainen oli juuri sopiva valmentamaan mua ja Caboa Tie Tähtiin -kisojen finaalia varten. Pystyin jo mielessäni kuvittelemaan, miltä Eliaksen venähtänyt naama näyttäisi, kun Anne astelisi Vihiniemen tiluksille. Pieni näpäytys ei tekisi miehelle varmasti pahaa.
Ja kyllähän sen naama venähtikin. Tosin aivan eri syystä kuin mä olin alun perin ajatellut. Siinä vaiheessa, kun harmaahapsinen, tiukkailmeinen nutturapää raahautui ulos ikivanhan Nissaninsa kyydistä, mulle tuli harvinaisen selväksi se fakta, etteivät Facebook-ilmoituksen kuvat olleet peräisin ihan lähivuosilta. Eikä oikeastaan edes viime vuosikymmeneltä. Kaiken kukkuraksi naisen olemuksesta suorastaan huokui kilometrien päähän hänen elämäänsä kyllästynyt asenteensa. Ja voi jestas sitä hetkeä, kun se näki mun ratsuni. Sen mielestä Cabo ei ollut mikään oikea kouluhevonen, vaan ainoastaan puoliveriset olivat "oikeita kilpureita". Ja koska mä ratsastin vain tällaisella "sekarotuisella puskaratsulla", tyytyi eukko vain huokailemaan ja tyrskähtelemään maneesin laidalla sanomatta yhtä ainoaa positiivista kommenttia mun ratsastuksesta koko kuudenkymmenen minuutin aikana. Eipä se kyllä paljoa mitään muutakaan palautetta antanut - ainoa asia, mitä mulle jäi valmennuksesta käteen oli tieto siitä, kuinka ennen oli kaikki paremmin, kun hevosilla kynnettiin peltoja ja ajettiin kouluun. Nykyajan nuoriso ei osannut enää kouluttaa hevosia ja ratsastuskilpailut olivat täynnä omituisia säädöksiä. Lopulta mun huippuvalmentajani jäi paasaamaan elämäntarinaansa vielä viereensä ilmestyneelle, oikein makeasti virnuilevalle Eliakselle, kun mä pyörittelin silmiäni ja laskeuduin jo alas satulasta. Olisi tää voinut kai paremminkin mennä.
[HASH]TieTahtiin2021
|
|
|
|
|
Julkaissut Amelie Backlund Jun 12, 2021 21:24:08 GMT 2
Yllätysvieraita
2. kesäkuuta 2021
Keskiviikkoaamu oli alkanut sen verran mielenkiintoisella tavalla, että olin varma, ettei tänään jaksaisi enää treenata. Meidän hieno kisaponikaksikko oli päättänyt karata omille teilleen ja niitä oli saatu etsiä kissojen ja koirien kanssa ympäri kylää. Illemmalla mä kuitenkin ryhdistäydyin ja jaksoin raahautua Cabon kanssa maneesiin. Ulkona oli sen verran paahteinen sää ja liikaa itikoita, että ratsastin mieluummin sisällä.
Jo alkuverryttelyssä sain todeta, että Cabo tuntui tänään varsin kivalta. Kimo liikkui letkeästi, eikä se tuntunut lainkaan kireältä. Silvia oli hieronut Cabon toissapäivänä kauttaaltaan ja se oli selkeästi tehnyt tehtävänsä. Ori liikkui rodulleen ominaiseen tapaan mielellään hyvin koottuna, mutta pidin huolen alusta saakka siitä, että se myös liikkui hyvin eteen, eikä jäänyt paikalleen junnaamaan. Lisäykset olivat olleet meille hankalia ja ne olivat koituneet meidän kohtaloksi viime osakilpailussa, mutta pikkuhiljaa aloimme löytää ainakin jonkintapaisen yhteisen sävelen niidenkin osalta, vaikka niiden eteen saisikin tehdä vielä kovasti töitä.
Ratsastettuani kaikessa rauhassa jonkin aikaa keskittyen kaareviin uriin, kuulin maneesin oven kolahtavan hiljaa. En kuitenkaan kiinnittänyt tulijaan sen kummemin huomiota, sillä oli ihan tavallista, että porukkaa tuli ja meni treenienkin aikana. Hetken kuluttua kuulin kuitenkin jonkun rykäisevän ja pian maneesissa kaikui miehen ääni. "Moi", se sanoi. Hidastin Cabon hetkeksi käyntiin nähdäkseni tulijan paremmin. Ei helvetti. Sehän oli Valtteri. Se Valtteri, jonka kanssa mä olin jutellut aiemmin Tinderissä. "Ööh, moi?" sain lopulta sanottua. Enkö mä tehnyt sille muka jo tarpeeksi selväksi, etten mä ollut kiinnostunut tapaamaan enää?
Päädyin lopettelemaan Cabon kanssa jo vähän aiemmin kuin mä olin ajatellut, sillä Valtteri ei tosiaankaan tajunnut lähteä. Selitin sille, että treenasimme kisoja varten, mutta ei se kai ymmärtänyt, mitä mä sille sanoin. Oli se puheliaampi kuin viime kerralla, mutta se ei paljoa pelastanut. Miehen suusta ei tuntunut tulevan mitään järkevää sanottavaa, vaan lähinnä sellaista tyypillistä suomalaista "joo kylläkyllä, tänään on satanu" -höpöttelyä ilman minkäänlaista punaista lankaa. Kai tämäkin oli nyt sitten opittava kantapään kautta, ettei miehiä voinut treffailla tallilla tai ne saattoivat lampsia kyläilemään milloin sattuu. Saatuani riisuttua Cabon varusteet mulle tuli kauhean kova kiire erääseen tärkeään työtapaamiseen, jota en ollutkaan aiemmin muistanut...
[HASH]TieTahtiin2021
|
|
|
