|
Julkaissut Saana Talvilehto Aug 28, 2021 22:41:06 GMT 2
Lineart ja väritys © Jii Saana Talvilehto» syntynyt 02.02.1995 - 26-vuotias » työskentelee paikallisella pieneläinklinikalla klinikkaeläinhoitajana » omistaa Sharazaden sekä sekarotuisen Lumo-koiran Nauravainen, rämäpää, eläinrakas.Siinäpä kolme adjektiivia, joilla Saanaa kuulee useimmiten kuvailtavan. Tällä nuorella naisella on elämäniloinen, reipas asenne ja hän nauraa useimmiten yhtä usein itselleen kuin muidenkin kommelluksille. Saanalla ei ole koskaan ollut tapana jäädä murehtimaan vastoinkäymisiä pitkäksi aikaa, vaan hän on sitä tyyppiä, joka nousee tippumisenkin jälkeen aina jaloilleen, pudistelee pölyt housuistaan ja tarttuu uudelleen toimeen entistä päättäväisemmin. Huumorintaju ja rohkeus tarttua oma-aloitteisesti toimeen ovatkin auttaneet Saanaa monessa kohtaa elämässä eteenpäin. Saana ei toisin sanoen pelkää liata käsiään tai tarttua haasteisiin. Nainen hyppää rohkeasti nuortenkin hevosten selkään ja lähtee helposti kyselemättä mukaan muidenkin päähänpistoihin. Saanan paras ystävä, Tiina, saakin usein olla toppuuttelemassa Saanaa, mutta toisaalta hän päätyy vain useimmiten Saanan mukana ties minkälaisiin kommelluksiin. Toki myös Saana osaa olla tarvittaessa vakava ja esimerkiksi eläintenhoidon suhteen hän on aina huolellinen ja tarkka eikä koskaan laiminlyö eläinten hyvinvointia, päinvastoin. Saanalla on myös erinomaiset hermot ja hän on ihmisenä sekä aito että välitön, mikä on eduksi sekä asiakaspalvelutyössä että monenlaisten eläinten kanssa työskennellessä. Saanalla on hyvin tavanomainen, normaali perhetausta.Saana on keskiluokkaisesta perheestä, joten raha ei ole koskaan kasvanut puussa mutta pienestä asti on opittu, että ahkeruus palkitaan. Lapsuus oli onnellinen, joskin Saanasta varttui perheensä ja sisarusporukkansa ainut hevoshullu, tytön keksittyä aloittaa talutustunnit synnyinkodin naapuritallin shetlanninponeilla kuusivuotiaana. Yläasteen jälkeen Saana päätyikin opiskelemaan kaksoistutkinnon ja valmistui hevostenhoitajaksi, päätyen työskentelemään ensin harjoittelun pohjalta Ventoksen palkkalistoille ja siirtyen sieltä myöhemmin Susirajaan tallityöntekijäksi. Koko ajan haaveissa oli kuitenkin myös oman hevosen hankinta ja koska hevosenhoitajan palkka ei päätä huimaa, päätti Saana jatkaa opiskeluja vielä klinikkaeläinhoitajaksi. Työllistyttyään paikalliselle pieneläinklinikalle, Saana teki lopulta siihen astisen elämänsä isoimman päätöksen ja osti omakseen silloin vasta 3-vuotiaan, nuoren täysiveritamman Sharazaden vuonna 2019. Ulkonäöltään Saana on pitkätukkainen brunette, jonka tunnistaa useimmiten hymystä ja iloisena tuikkivista, vihreistä silmistä. Saana on noin 168cm pitkä sekä normaalipainoinen ja naiselle mukavuus tulee ennen tyyliä. Useimmiten Saanan näkeekin puhkikuluneissa farkuissa ja rennossa t-paidassa, tuuheat, kastajanruskeat hiukset vapaasti kasvoja kehystäen ja saattaapa suortuvia koristaa muutama heinänkorsikin tai otsalla olla tomujälki kämmenselällä pyyhkäisyn seurauksena. Saanassa on vähän luontaista luonnonlapsen vikaa eikä hän niin välitä katsella peilikuvaansa tai laittautua suuremmin, varsinkaan tallille. Saanan mukana kulkee usein myös valkoinen, lapinkoiraa muistuttava sekarotuinen narttukoira Lumo, joka on omistajansa tavoin energinen ja iloinen karvapallo sekä aina tervehtimässä kaikkia häntä heiluen!
|
|
|
Julkaissut Saana Talvilehto Aug 28, 2021 23:30:12 GMT 2
Otteita Saanan (ja Tiinan) kommelluksista vuosien varrelta Ventoksessa:24.02.2015, tallityöntekijä Saana"Okei, sitten Saana ja Tiina, valmiina?" yarenin ääni kantautui yli kikattelun ja hevosten pärskähdysten. "Aye sir ..! Eikun ma'am." takelteleva vastaukseni aiheutti uuden naurunremakan ja ratsunani toimiva Rähinäkin kohotti valpastuneena päätään. Ei, koko talliporukka ei ollut alkoholiaineiden alaisena, vaan yaren oli keksinyt pari päivää sitten järjestää Ventoksen tallityöntekijöille eräänlaisen virkistyspäivän ja joku oli ehdottanut leikkimielisiä hiihtoratsastuskisoja. Idea oli myös saanut kannatusta, niin että tässä sitä nyt oltiin! "Latua!" muut väistivät tieltämme, kun ohjasin Rähinän lähemmäs lähtöviivaa. "Valmis?" käännyin katsomaan olkani yli suksilla keikkuvaa Tiinaa, joka aseteltuaan hiihtolasit silmilleen näytti minulle peukkua lähtövalmiuden merkiksi. Okei, nyt sitä sitten mentiin. Tiukensin otettani ohjista ja kohdistin katseeni raudikon korvien välistä avautuvaan lumiseen peltotiehen.
Hetken päästä kajahti yarenin huudahtama lähtökäsky ja minä painalsin pohkeeni kiinni Rähinän kylkiin. Suomenhevosori ponnahti raville ja siirtyi muutaman askeleen päästä laukkaan korvat hörössä. Vilkaisin nopeasti olkani yli ja varmistettuani, että Tiina tuli siististi perässämme suksillaan, käänsin katseeni takaisin eteenpäin ja kannustin Rähinän reippaampaan vauhtiin ensimmäisen mutkan jälkeen. Ori pärskähti ja heitti päätään, harja hulmahti kasvoilleni ja tunsin vatsanpohjassani tutun vauhdin huuman aiheuttaman kutkutuksen. Kannustin Rähinää entistä reippaampaan vauhtiin ja kuulin muiden vislaukset sekä hyväntuulisen kannustuksen. Joku huusi meitä häviämään suosiolla! Vai että häviämään! Ihan kuin Rähinäkin olisi kuullut mokoman naurettavan ehdotuksen, sillä orikin kiri vauhtiaan loppusuoralla siinä määrin että kiisimme maaliviivan yli niin että lumi vain tuprusi perässämme. "Sooh, hyvä poika Rähinä!" virnistellen pyysin oria hidastamaan ja pidätin ohjista ennen kuin taputin oria kaulalle. Lopulta Rähinä pysähtyi ja käännyin hymyssä suin katsomaan taakseni kuullessani muiden lähestyvän. Hymy kuitenkin tukahtui huulilleni, kun huomasin suksillaan tutisevan kalpeakasvoisen Tiinan, joka puristi liinojen kahvaa tiukasti käsissään ja hetken päästä tunsin kuinka poskeni alkoivat punoittaa uhkaavasti. "Wau, minä en olisi uskaltanut ikinä mennä noin kovaa - miten te uskalsitte?!" Jonna hihkui kovaan ääneen. Hups. En minä suinkaan ollut hetkeksi unohtanut, että nämä olivat hiihtoratsastuskisat eikä suinkaan laukkakisat...
05.12.2015, tallityöntekijä Saana - Tarinakilpailu: Joulu 2015: Ilman satulaa -kilpailutYläpuolellani kaartuva taivas oli lähes häikäisevän valkoinen. Suuria, valkoisia lumihiutaleita leijaili alaspäin, minua kohti, ilmestyen kuin tyhjästä. Jos makaisin tässä riittävän kauas, kenties ne myös hautaisivat minut lopullisesti alleen … Vaikka tuskinpa niin kävisi, ainakaan poskieni pahenevasta kuumotuksesta päätellen, hiutaleiden sulaessa kasvoilleni tavallistakin nopeammin.
Olimme saapuneet Pikkulinnun tallille jo varhain aamulla. Ystäväni Tiina oli ilmoittautunut mukaan hevosenhoitajaksi kun hän oli saanut kuulla että osallistuisin Pikkiksen leikkimielisiin este- ja koulukilpailuihin Ventoksen raudikolla suomenhevostammalla, Ainolla. Ainon omistaja oli tietenkin lähtenyt meille kuskiksi ja loppujen lopuksi lähes puolet tallityttöporukasta oli ahtautunut mukaan kannustusjoukoiksi, niin kuin he itse sanoivat. Hevoskuljetusautomme ei sinällään ollut herättänyt huomiota, mutta toiseksi kuskiksi lähteneen Sannan täyteen ahdettu vanha Opel Kadett oli sen sijaan saanut enemmänkin katseita osakseen, varsinkin kun auto natisi uhkaavasti kuin liitoksistaan reveten kaartaessaan viimein vieraalle tallipihalle hevoskuljetusauton perässä. Toisaalta se ei ollut mikään ihme, ottaen huomioon mikä määrä tyttöjä autosta purkautui pihalle vain hetkeä myöhemmin.
Aamupäivä itsessään eteni nopeaa tahtia ja ennen kuin huomasinkaan, olin jo Ainon selässä verryttelyalueella hyppäämässä lämmittelyesteitä. Olin juuri ylittänyt onnistuneesti okserin kun katseeni sattui osumaan tuttuun talliporukkaan ja olin tippua alas Ainon paljaasta selästä, kun huomasin mitä heidän mukaan ottamassa pahviplakaatissaan oikein luki, vieläpä oikein kissankokoisin kirjaimin: "Saana ja Aino voittoon, muut voi hypätä suoraan kaivoon!" Ei ... Olin juuri viittomassa Sannalle kansainvälisellä kurkunleikkaus-käsimerkillä mitä mieltä olin kyltistä, kun samassa minut ja Aino kuulutettiinkin kentälle. Ihan kuin minua ei olisi jännittänyt jo muutenkin tarpeeksi, vaikka kyseessä oli tavalliset pikkukilpailut, oli lisähaasteena kuitenkin satulatta ratsastaminen ja vaikka Aino oli hyvä hyppäämään, tamma osasi kuitenkin olla myös haastava sillä se oli tunnetusti myös herkkä kieltämään.
Ihme kyllä, itse suorituksemme sujui kuitenkin aikalailla lähes täydellisesti. Kaikki olivat hiljenneet suorituksemme ajaksi, luojan kiitos myös yli-innokas kannustusjoukkomme alun vislauksien jälkeen, ja saatoin keskittyä vain kieli keskellä suuta ohjaamaan Ainon tarkasti esteeltä esteelle. Pakkanen kipristeli poskilla ja lumihiutaleet leijailivat ympärillämme, mutta Aino teki tarkkaa työtä ja hyppäsi puhtaasti läpi radan lumen vain lennähdellessä paakkuina tamman kavioista. Kun viimeinenkin este oli takana, tuttu tyttöporukka puhkesi riemukkaaseen hurraukseen ja minäkin huokaisin syvään helpotuksesta, hellittäen otteeni Ainon harjasta. Mutta tiedättehän sanonnan, ei pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa? Sillä seuraavassa hetkessä, juuri kun olin hidastamaisillani Ainon raviin, raudikko säikähtikin aidalla kyltin kanssa keikkuvaa Sannaa ja hyppäsi sivuun isolla loikalla, jolloin minä tietenkin menetin tasapainoni ja epätoivoisista selässä pysymisyrityksistäni huolimatta valahdin selälleni lumihankeen. En tosin irrottanut otettani ohjista, vaan Aino hinasi minua muutaman metrin perässään ennen kuin tamma pysähtyi kentän laidalle korvat epäluuloisesti luimussa.
Joten tässä sitä oltiin. Miettimässä miten hienoa olisi hautautua lumen alle tuijottavan yleisön edessä. Mutta kai näyttävästä poistumisesta saisi lisäpisteitä, eikö? Huokaisin kun Ainon turpa ilmestyi näkökenttääni ja heinäntuoksuinen henkäys lämmitti kasvojani. Joojoo. Noustaan ylös sitten. Eihän tässä mitään hävittävääkään ollut, minusta tuntui että talliporukkamme oli jo muutenkin ehkä jäänyt jostain syystä ihmisten mieleen. Niinpä nousin jaloilleni vaatteitani lumesta pudistellen ja suoritin tyylikkään hovikumarruksen yleisön ja tuomariston suuntaan ennen kuin poistuin kentältä selkä suorana hienoinen hymy huulillani keikkuen, rautias suomenhevostamma vierelläni ja tutun, ehkä ihan vähän sekopäisen talliporukan kannustushuudot korvissani kaikuen: "Hyvä Saana ja Ainoo..!"
12.08.2016, tallityöntekijä Saana - Tarinakilpailu: Viisikko 10v!Täällä sitä oltiin, Kajaanin kupeessa, osallistumassa estekisoihin ja ottamassa samalla osaa suomenhevoskasvatukseen painottuvan tallin, Viisikon, kymmenvuotissynttäreille. Aamupäivä oli sujunut kiireisissä merkeissä, vaikka olimme jo varhain saapuneet kisapaikalle. Hevosten omistaja, yaren, huolehtisi tänään itse kisaamisesta, mutta minä olin lupautunut lähtemään mukaan hevostenhoitajaksi ja yleiseksi tsemppaajaksi. Ja koska yarenilla oli ratsastettavanaan useampi hevonen, olin minä satuloinut yhden mukaan otetuista suomenhevosista ja lähtenyt lämmittelemään sitä valmiiksi.
Yks, kaks... yks, kaks... Tahdikas ravipätkä keskeytyi, kun allani pärskähtelevä punarautias Untamo päättikin painaltaa korvansa luimuun, syöksähtäen samalla eteenpäin kuolaintaan purren. "Hei!" kivahdin ja kiristin ohjia samalla, kun istuin syvemmälle satulaan saadakseni kuumana käyvän orin takaisin kuulolle. Ori oli jo äsken hypätyillä lämmittelyesteillä yrittänyt rynniä kuin mikäkin kaistapää ja olimme saaneet osaksemme varsin sääliviä katseita, mutta onneksi tehokas voltilla pyöriminen tuntui saavan Untamon takaisin järkiinsä. Tai niin ainakin kuvittelin.
Pyyhkäisin huokaisten hikeä otsaltani kypärän alta, kun sain Untamon kuitenkin viimein kulkemaan käynnissä ja vasta silloin tulin huomanneeksi, että verryttelyalue oli käynyt yhtäkkiä kovin hiljaiseksi. Kaikki olivat kokoontuneet kentän laidalle ja puheensorinasta päätellen jotain oli meneillään. Erotin vain sanat "maneesi" ja "sika", mutta eihän se nyt voinut olla oikein. Olisihan se ilkeää nimitellä ketään tuolla tavalla, vaikken sen enempää tiennytkään mistä puhuttiin. Uteliaisuus vei kuitenkin voiton ja ohjasin Untamon muiden perässä verryttelyalueelta maneesin laidalle, päätyoville, jotka oli avattu päivän ajaksi.
Vasta kun sain ohjattua Untamon maneesin laidalle, tajusin ettei kuulemani puhe sioista viitannutkaan toisiin ihmisiin, vaan ihan oikeisiin possuihin! Vaikken aluksi ollutkaan uskoa silmiäni kun tajusin, että maneesissa kirmasi valtoimenaan numeroituja ja vaaleanpunaisia possuja. "Hyvä yleisö, lyökää vetoa voittajista ja osallistukaa kinkkulaukkoihin!" jos silmäni eivät valehdelleet, Viisikon omistaja todellakin keikkui jakkaralla aidatun miniradan laidalla ja heilutteli pieniä arpajaislipukkeita käsissään mikrofoniin samalla huutaen. Mitä... Kinkkulaukat?! Hyvä ettei leukani loksahtanut maahan asti ja jouduin toden teolla hieromaan silmiäni uskoakseni tätä todeksi.
Untamo, joka oli tuijotellut korvat hörössä takanamme käyskenteleviä ratsukoita, ei kiinnittänyt possuihin mitään huomiota ennen kuin yksi possuista sai päähänsä sukeltaa maneesin kenttää ympäröivän lauta-aidan ali. "Hei! Ottakaa se kiinni ennen kuin se karkaa!" joku huusi vain hetkeä ennen kuin possu pyristeli itsensä vapauteen onnistuen kaatamaan aidan mennessään ja hetken päästä koko maneesi oli valtoimenaan vapaaksi päässeitä possuja. Minua alkoi naurattaa hervottomasti, kun seurasin yleisössä tapahtuvaa ketjureaktiota kaikkien väistellessä vuoron perään jaloissa sinkoilevia sikoja ja Viisikon omistajakin tippui jakkaraltaan possulauman rynnistäessä ohi.
Nauruni kuitenkin loppui lyhyeen, kun tajusin että yksi possuista sinkosi täysillä meitä kohti ja ennen kuin ehdin edes harkita väistämistä, oli vaaleanpunainen sika rynnännyt kiljuen Untamon vatsan ali ja voitte vain kuvitella minkälaisen slaagin se sai aikaan muustakin metelistä jo hämmentyneessä ratsussani. Voisinpa väittää, että Untamo luultavasti suoritti lähestulkoon täydellisen korkeasta kouluratsastuksesta tutun Capriole-liikkeen, jonka päätteeksi minä sinkosin yläilmoihin ja sieltä suoraan maneesin sivulla kasvavaan pajupusikkoon, kun punarautias ratsuni painalsi tiehensä kuin tuli hännän alla.
"Saana!" kuin tilauksesta yarenin kiukkuinen ääni kantautui korviini, hän oli luultavasti huomannut hevosensa painavan pitkin Viisikon pihaa ohjat valtoimenaan. Mustien ratsastussaappaiden ilmestyessä näkökenttääni sain ähkäistyä vain yhden sanan suustani, keuhkojeni tyhjennyttyä iskun voimasta tyystin. "Possuja..." yarenin ihmettelevästä ilmeestä päätellen hän ei ollut vielä tajunnut mistä maneesista kantautuva kiljunta johtui, kunnes hänkin joutui väistämään pihalle ryntääviä sikoja. "Mitä... mitä täällä tapahtuu!?" yarenin huudahdus sekoittui meteliin mukaan. "Ovatko kaikki seonneet täällä? Ja kuka tänne on tuonut possuja?" kysymystulva jatkui, mutta minä keskityin vielä vain tuijottelemaan taivaalla leijailevia poutapilviä. "Sen piti olla yllätysnumero!" joku huudahti ohitse juostessaan vastaukseksi. "Vai että yllätysnumero... minä vielä yllätykset näytän. Saana, nyt ylös sieltä, Untamo on jo ties missä ja ottakaa nyt nämä possut kiinni hyvänen aika!"
31.10.2016, tallityöntekijä Saana - Tarinakilpailu: Halloween-kilpailut AdinassaMulkoilin epäluuloisesti ympärilleni kyhjöttäessäni Nuuskan selässä odottaessamme lähtövuoroamme maastoesteradalle. Olin aiemmin illalla jo päässyt hyppäämään Adinan halloweenaiheisen esteradan lävitse, mutta nyt vuorossa olisivat maastoesteet. Olin kylläkin jo esteradan jälkeen ollut valmis lyömään hanskat tiskiin, mutta ikävä kyllä minut oli saatu kiinni, kun olin yrittänyt livahtaa hevosautoon piiloon loppuillaksi. En ymmärtänyt, miksi minun oli pakko osallistua, ei ratsunani toimiva Nuuskakaan mitään maastoesteistä ymmärtänyt... Mutta totta kai minun olisi kuulemma osallistuttava kerta olimme tulleet tänne asti kisoihin osallistumaan (ja minä olin saattanut olla yksi niistä, jotka olivat eniten vaatineet Adinan halloweenkisoihin osallistumista, mutta... se nyt ei ollut se pointti)! Oli jo pimeääkin, vaikka kilpailuiden pitäjät olivat kyllä vakuuttaneet maastoesteradan olevan valaistu koko matkalta. Hrr. Kylmyydestä nyt puhumattakaan. Samassa meidän nimeämme kuulutettiin ja itsekseni mutisten ohjasin Nuuskan lähtöviivalle. Olisin mieluiten ohjannut Nuuskan suoraan takaisin tallialueelle, mutta lähtömerkin kuullessamme kannustin kuitenkin orin eteenpäin radalle. Reitin viedessä meidät suoraan läheiseen kuusimetsään, ei mennyt kauaa kun tallialueen valot ja äänet jäivät taaksemme, ja jäljellä jäi vain reittiä valaisevien valotolppien loimotus sekä Nuuskan kavioiden tasainen rummutus maata vasten. Odotin hermot jännityksestä kiristyen ensimmäistä estettä, mutta yllätyksekseni se osoittautuikin ihan tuikitavalliseksi, helpoksi maastoesteeksi. Olikohan tähän nyt joku koira haudattuna...?
Silmäilin reittiämme epäluuloisena, mutta seuraavien esteidenkin sujuttua yhtä kivuttomasti, uskalsin lopulta huokaista syvään helpotuksesta. Ehkä tästä ei sittenkään tulisi niin kamalaa, joskin minulla oli töitä saada Nuuska hyppäämään tarvittavat esteet, sillä se oli selkeästi ihmeissään siitä, että se joutui maastossa hyppimään esteiden yli. Äskenhän ne esteet ylitettiin jo kentällä...? En tiedä, kuinka pitkälle olimme ehtineet edetä, kun jokin kiinnitti yhtäkkiä huomioni. Lähestyvä kavioiden rummutus sai minut vilkaisemaan lopulta olkani yli ja hyvä etten tippunut satulasta, kun tajusin että pimeydestä peräämme ilmestyi tumma ratsukko. Mustan hevosen sieraimet verestivät ja silmät hehkuivat outoa punaista valoa ja ratsastaja... Päästin rääkäisyn suustani tajutessani, ettei takaa-ajajallamme ollut ollenkaan päätä, sillä oli vain miekka kädessään ja ratsukko näytti jahtaavan meitä ihan tosissaan. Ei juma... "Kovempaa, Nuuska!" kiljaisin ja sain yleensä pomminvarman raudikonkin luimistamaan hämmentyneesti. Se kuitenkin uskoi rummuttavia pohkeitani ja kiihdytti laukkansa tahtia, niin että painuimme lopulta tietä pitkin kuusien välissä kuin tuli hännän alla. "Nyt et sitten kyllä kiellä!" jatkoin rääkymistäni, sillä Nuuskan empimiselle maastoesteillä ei olisi nyt todellakaan varaa. Ilmeisesti ääneni tai kehonkieleni oli riittävän vakuuttavaa, sillä Nuuska hyppäsi kerrankin tukkiesteen yli valtavalla loikalla, jatkaen laukkaansa korvat luimussa. Silti minusta kuulosti, että takanamme tulevat askeleet lähestyivät ja olisin voinut vaikka vannoa, että viimeisessä kurvissa tunsin toisen hevosen kuuman hengityksen niskassani... Sitten tallin tutut valot kuitenkin tulivat esiin puiden lomasta ja viimeisestä esteestä vähät välittämättä ohjeistin Nuuskan suoraan kohti tallia. Siinä vaiheessa, kun pyyhälsimme tallipihalle kuin itse paholainen olisi ollut perässämme, oli meitä jahdannut päätön ratsumies kadonnut kuin tuhka tuuleen. Uskoivatpa muut minua tai eivät, minä ainakin halusin takaisin kotiin – nyt heti!
03.01.2017, tallityöntekijä Saana - Tarinakilpailut: Hiihtoratsastuskilpailut"Miksi minä suostuin tähän taas??" Tiina vaikersi asettaessaan suksia jalkaansa hiihtolasit otsallaan. "Älä nyt, Tiina. Hyvin se menee, sitä paitsi saan tuskin edes Lyyliä laukalle joten..." mutisin tyytymättömänä mulkaistessani silmäkulmastani paikallaan jurottavaa suomenhevostammaa mitatessani jalustimia kuntoon. Kenen idea olikaan ollut valita juuri Harhaluulo Yläkokon Ratsastuskoulun järjestämiin hiihtokilpailuihin kisaratsuksi? Kilpikonnakin varmaan voittaisi meidät ja kaikki nauraisivat nähdessään surkean suorituksemme. "Ääää", minä vaikersin puolestani ja tömäytin otsani pari kertaa raudikon kaulaa vasten, saaden sen vuorostaan mulkaisemaan minua epäluuloisesti. "No se onkin ainut syy miksi olen tässä, näen vieläkin painajaisia siitä viime kerrasta, kun sinä vedätit minua Rähinän perässä kiitolaukkaa pitkin peltoa", Tiina tuhisi ja minä virnistin itsekseni Lyylin harjan kätköissä, good times. Sitten kuitenkin suoristauduin huokaisten, ei kai tässä auttanut muu kuin yrittää parhaansa. "Parempi sitten olla heittämättä minua selästä, kuuletkos?" nykäisin Lyyliä ohjista turvan alta kiinnittääkseni tylsistyneenä kisapaikalla ympärilleen tähyilleen tamman huomion itseeni. Raudikko vain luimisti välinpitämättömänä vastaukseksi ja käänsi katseensa ohikulkevaan ratsukkoon. Niinpä niin...
Lämmittely sujui perinteisesti eli minä purin hammasta satulassa samalla, kun jalkani kävivät kuin singerin ompelukone sillä välin kuin Lyyli imitoi rautakankea kaikessa jäykkyydessään ja heittäytyi kuurosokeaksi avuille, löntystäen kuin mikäkin muuli eteenpäin kaula pitkänä. Tosin luimuun kääntyvistä korvista ja vispaavasta hännästä saattoi myös päätellä, että se saattaisi jossain välissä päättää hankkiutua myös ratsastajastaan eroon... Ennen kuin se ehti kuitenkaan niin tehdä, olikin aika jo kiinnittää liinat paikalleen, Tiinan asettuessa taaksemme asemiin lähtövuoromme koittaessa. Olin suosiolla ottanut raipan mukaani, joten kun lähtömerkki pamahti, iskin pohkeeni kiinni Lyylin kylkiin samalla hetkellä, kun napautin sitä raipalla takalistolle. Tuskin kukaan oli varautunut siihen, mitä seuraavaksi tapahtui; ilmeisesti tilaisuuttaan odottanut Lyyli pukitti kuin rodeohärkä areenalle päästessään ja syöksähti sitten seuraavassa askeleessa eteenpäin kuin raketti. Minä horjahdin tamman kaulalle, enkä edes ehtinyt vilkaista olkani yli, ehtikö Tiinakin mukaan Lyylin kaahottaessa täyttä vauhtia eteenpäin.
Siinä vaiheessa, kun onnistuin suoristautumaan vähän pystympään asentoon ja näin vihdoin jotakin tamman hulmuavan harjan takaa, maalilinja lähestyi jo kovaa vauhtia. Räpyttelin tuulen silmäkulmiin pakottamat kyyneleet pois vilkaistessani olkani yli ja olin horjahtaa uudelleen satulasta, tällä kertaa tosin helpotuksesta, sillä Tiina oli kuin olikin onnistunut pysyttelemään pystyssä perässämme, jälleen kerran liinassa henkensä kaupalla kiinni roikkuen. Maaliviiva tuli ja meni, mutta Lyyli jatkoi kaahotustaan suoraan lämmittelyaluetta kohti samalla, kun minä yritin epätoivoisesti saada sitä hidastamaan. Kyllä se hidastikin, tosin vain aloittaakseen pukittelun ja vinkaisin, kun häntäluuni sai pari ikävää iskua osakseen. Ellei minulla tosin olisi ollut kaikki työ pysyä Lyylin selässä, olisin luultavasti saanut puolestani paeta murhanhimoisen näköistä Tiinaa, joka oli laskenut liinasta irti heti maalilinjan jälkeen ja laskettanut suoraan päin lähintä penkkaa. Nyt hän kiskoi suksia jalastaan kiroten minua vihaisesti sinne missä pippuri kasvaa ennen kuin syöksyi peräämme nyrkkiä puiden kuulematta edes kisatoimitsijan huomautusta siitä, että olimme tehneet luultavasti voittoajan ja jättäen ainutlaatuista suoritustamme seuranneet ihmiset vilkuilemaan toisiaan hämmentyneinä, mutta myös osin huvittuneina. Niin mistä tallista nämä tytöt tulivatkaan...?
|
|
|
Julkaissut Saana Talvilehto Sept 10, 2021 23:32:33 GMT 2
TARINATTallipäiväkirjat» oma hevonen SharazadeRoolipelit» 12.09.2021 Yhteinen syysmaasto - Sanna, Aleksi, Fanny ja Saana ratsuineenSpin-off» 00.00.0000 -
|
|